Aamulla, kun perheenäiti joi kahvia, pahnanpohjimmainen kääntyi kaikessa hiljaisuudessa vatsalleen. Perheenäidin selän takana, kaikessa rauhassa.

Sitten päällikkö alkoi laulaa.

”Luislinnun laulu kolvissani” päällikkö hoilotti, ”pähkätäiden päällä täysikuu.  Kesäyöhön jokapäivä hukkuu, tuiskut vanamon ja valjot veen.”

 

Pahnanpohjimmainen kakkaa. ”Onks nää meiän?” päällikkö kysyy kynttiläpaketti kädessään, ”voiks näitä syödä? Onks nää lasten syötävät?”

Perheenäiti keittää lisää kahvia.

”Onks nää pesty?” päällikkö kysyy kynttilä kädessään, ja jatkaa: ”nää vois laittaa palamaan? Mihin nää vois lipustaa? Nää vois sytyttää sillä aikaa kun sä mamma siivoat, niin ei tulis pimeetä?”

Perheenäiti katsoo ulos ikkunasta omissa ajatuksissaan.

Päälliköllä on syli täynnä kynttilöitä. ”Hei hei mamma”, hän sanoo, ”minä vien nyt nämä kynttilät kellaliin. Se olis mun toive.”

Perheenäiti vastaa: hei hei.

”Tänään on laulupäivä”, päällikkö jatkaa, lyö kynttilällä tahtia ja laulaa sitä kehtolaulua, joka hänen isoveljelleen laulettiin hetkeä ennen kuin tämä kuoli. Ennen kuin päällikkö syntyi. Ennen kun pahnanpohjimmainen syntyi. Ennen kuin oli tämä laulupäivä, jona sitä samaa laulua voi taas laulaa ilman, että on pakko itkeä.

 

Illalla vanhin tytär löysi vanhat valokuvat ja teki niistä albumin. ”Minä tein tämän albumin itse, koska kukaan muu ei ole sitä minulle tehnyt”, hän kirjoitti sen ensimmäiselle sivulle. Sitten hän liimasi monta sivua täyteen kuvia kodin arjesta silloin, kun hän itse oli vielä aivan pieni. Ennen kun pahnanpohjimmainen syntyi. Ennen kuin päällikkö syntyi. Ennen kuin pikkuveli syntyi ja kuoli.

Kuvia joissa hän leikki. Kuvia joissa hän tiskasi. Kuvia joissa hän pesi tiskirätillä pakastimen ovea. Kuvia siitä, kuinka eteisen ovi oli liimattu täyteen hänen kirjoittamiaan kirjeitä, liimattu odottamaan postittamista: isille, mumulle ja Pikku Kakkoseen. Kaikkialle, mihin vaan oli ollut tullut asiaa. Kuvia äidin eteisen oveen liimaamasta lapusta:

”avain auttaa palaamista”. Minä muistan tuon lapun, tytär sanoi.

Minä en olisi muistanut. En ilman kuvaa.

Kuvia, joissa pieni isoveli syöttää pientä pikkusiskoa. Kuvia syntymäpäiväjuhlista, mekko päällä, ystävät mukana. Ystävät puhaltavat saippuakuplia.

 

Kukaan ei koskaan ole tehnyt niistä albumia. Kukaan ei ole ehtinyt. Mutta yhtä asiaa tytär ei tullut ajatelleeksi:

joku otti ne kuvat.

Voitteko ikinä arvata, kuka se oli.

 

Tänään on laulupäivä. Minulla on yläkaapissa pahvilaatikko. Minulla on lattia täynnä lapsia ja katkenneita kynttilöitä. Keittiö on täynnä laulua.

Huomenna vauvalla on juhlat. Minä leivon niihin kakut ja otan ihmisistä kuvia. Kukaan ei koskaan tee niistä albumia, mutta vauva tekee sen ehkä myöhemmin itse.

Minä olen kuitenkin jättänyt jäljen.

Myös tähän.

 

Keittiö on täynnä laulua. Luislinnun laulu kolvissani, pähkätäiden päällä täysikuu. Kohta syödään puuro. Mamma laula luislintulaulu, esikoinen pyysi pienenä, ainoana lapsena. Kun ei ollut yhtään pikkusiskoa, ei yhtään kuollutta veljeä, vain aloitettu, kesken jäänyt valokuva-albumi ensimmäisestä vauvasta, esikoisesta. Se ainoa albumi jota koskaan ehdin.

Minä lauloin. Silloinkin.

 

Minä tarvitsen lisää kahvia. Luislinnun laulu kolvissani, pähkätäiden päällä täysikuu, keskellä päivää.