Ystävä kaupunginvaltuustosta soitti perheenäidille tänään.

Minä katsoin oman eilisen puheenvuoroni tänään netistä, ystävä sanoi. Sitten hän kertoi, mitä hän itsestään oli sen jälkeen ajatellut.

Tuota ei saa tehdä IKINÄ, perheenäiti vastasi. Tuo on kielletty. Tuo ei kannata. Lopeta tuo heti alkuunsa.

Sen jälkeen, yöllä, perheenäiti kävi itse katsomassa netistä oman eilisen puheenvuoronsa. Älkää tehkö niin kuin minä teen. Tehkää niin kuin minä sanon.

 

Epäusko valtaa keittiön yöllä: MIKÄ tuolla tietokoneessa oikein puhuu? Joku ryppyotsainen elähtänyt pullukka? Miten se on tuonne päästetty?

Ihan järkeviähän se puhuu, mutta miksi se näyttää noin vanhalta, ja ennen kaikkea: MIKSI sen otsa on  noin pahasti rypyssä?

 

Minulla on teille vastaus.

Sen otsa on rypyssä siksi, ettei se oikein näe mitä se lukee. Ei ilman silmälaseja.

Seuraava kysymys: miksei se ota sinne pönttöön niitä silmälaseja mukaan?

En minä vain tiedä. Kai se on vaan vähän hölmö.

 

Perheenäiti istui keittiössä yöllä tietokoneesta itseään epäuskoisesti tuijottamassa, ja puoliso tuijotti olan takaa.  Ei jumalauta, perheenäiti sanoi. Noin vanha, lihava, elähtänyt ja ennen kaikkea: ryppyinen, tämä on itsemurhan paikka. Puoliso alkoi nauraa. Minä heittäydyn nyt parvekkeelta saman tien, enää ei ole vaihtoehtoja, perheenäiti uhosi. Ei kannata, puoliso vastasi. Tipahdat vaan lumipenkkaan ja kastut. Henki ei lähde. Korkeintaan vilustut.

Kahden viikon päästä, kun puhun taas elähtäneesti järkeviä netissä ja niiskutan, tiedätte sitten mistä se niiskutus johtuu. Se johtuu siitä että heittäydyin tänä yönä liikakiloineni parvekkeelta lumipenkkaan ja vilustuin.

Kaupunginvaltuutetun elämä on kamalan vaikeaa.

 

Päällikkö ripusti tänään kaulansa ympärille perheenäidin kannettavan tietokoneen laukun. ”Mun on nyt pakko lähteä kokoukseen”, hän sanoi. Aijaa, perheenäiti vastasi, mitä sä meinaat siellä kokouksessa tehdä? ”Mä katon siellä myylää”, päällikkö vastasi ja jatkoi: ”mulla on nyt kauhea kiile”. Sitten hän hyppäsi keppihevosensa kyytiin. ”Mä menen hepan kyydillä”, päällikkö tiedotti, ”niin mä en talvi lattaita”. Okei, perheenäiti vastasi. ”Nyt on aika lankka päivä”, päällikkö jatkoi, ”mä en millään jaksaisi käydä kaupungintalolla”. Ymmärrän hyvin, perheenäiti vastasi, ja ymmärsi.

”Mä syön siellä kokouksessa myös vähän lusinoita”, päällikkö suunnitteli. Hyvä, perheenäiti kommentoi. Panisitsä myös housut jalkaan, perheenäiti ehdotti. ”Emmä talvii, mulla on jo jalassa villasukat ja kultapossut”, päällikkö vastasi. No niinpä näyttää, perheenäiti totesi.

Villasukat ja kultapossut.

Seuraavan kerran kun jossain on joku kokous, minullakin on silloin ehkä jalassa villasukat ja kultapossut. Menen sinne kokoukseen ehkä keppihevosella. Niin en tarvitse rattaita.

 

”Tämä on Sanni”, päällikkö kertoi perheelleen keppihevonen kädessään. Perheen jäsenet kääntyivät katsomaan toisiaan: Sanni? Kenen nimi on Sanni? Mistä se tämän nyt oikein keksi?

”Tämä on Sanni”, päällikkö varmisti. Kukaan ei tiedä miksi. ”Me mennään nyt kokoukseen”. Aika rankka päivä siis, perheenäiti tunnusteli.

”Joo”, päällikkö vahvisti. ”Aika lankka.”