Sukupuoleton. Toisille omistautunut. Tylsä. Tylsä muille.

Kieltää itsensä, silloin kun itsestä ei ole iloa muille. Tylsä siis myös, ja ennen kaikkea: itselleen.

 

Äitiys leimaa ihmisen. Äitiyden tilaan jouduttuaan ihminen jotenkin lakkaa olemasta ihminen. Hänestä tulee jotain aivan omituista. Hänestä tulee riesa kaikille, ja jopa ennen kaikkia muita, uskotteko, jopa ennen: itselleen.

 

Äitiys on huonosti yhdistettävissä: mihinkään. Mihinkään työhön, mihinkään hauskuuteen, minkään helppouteen. Puolisouteen, kenenkään. Edes kenenkään kivan. Elämän näppärään sujuvuuteen, elämän suloisuuteen.

Omaan itseen.

Miten mikään, mikä on niin merkittävä osa omaa identiteettiä, ja kuitenkin niin kivaa, voikin olla niin huonosti yhdistettävissä omaan itseen, tai mihinkään kivaan? Sanokaapa se. Minä en osaa.

 

Olisi niin kauhean kiva hoitaa joku asia joskus jotenkin hyvin. Äitinä se vain on aivan kertakaikkisen mahdotonta.

Joka kerta kun äiti huutaa lapsilleen, hän miettii: mitä ihmettä minä oikein teen. Joka kerta kun hän sen jälkeen huutaa (mahdolliselle) (tätä koko touhua ihan vaan toistaiseksi jaksavalle) puolisolleen, hän miettii:

hankkisit hei elämän. Itsellesikin. Muilla selvästikin jonkinlainen jo on.

Pahinta on kuitenkin se, kun samaa ehdottaa perheen teini. Pahinta on se, kun perheen teini on oikeassa.  Se on kaikista pahinta. Se on veitsi. Ansaittu veitsi omassa lihassa, itse synnytetty.

 

Pahinta perheessä ovat perheen teinien terävät, viisaat silmät. Niillä näkee vielä, ja niistä näkee:

minä itse olen menettämäisilläni tuon tavan nähdä. Menettämäisilläni, tai jo menettänyt.

En olisi koskaan halunnut.

Tämä on syy siihen, että äidin täytyy huutaa teinille. Teini on pahasti oikeudentajuinen ja - kaikkia käytännön asioita lukuun ottamatta - enimmäkseen oikeassa. Sitä on vaikea kestää. Teinille on pakko huutaa. Hän on liian oikeassa. Olisipa teini joskus väärässä. Se helpottaisi vähän.

 

Olisi niin kauhean kiva hoitaa joskus joku asia jotenkin hyvin. Oma itsensä vaikka. Mutta jos hoitaa oman itsensä tosi hyvin, on pirun hankalaa hoitaa hyvin kaikki muut. Ne jäävät väistämättä heitteille. Ja jos ei niitä sinne jätä:

oma itse menee sinne väistämättä. Liiskaantuu väistämättä litteäksi päin seinää, litteäksi, latteaksi, miten se voikin olla niin pässi.

 

Myöhään yöllä ihminen ei enää tiedä, mitä hän oikeastaan enää haluaisi. Miten kaikki voikin olla niin hyvin ja niin huonosti samaan aikaan, minä en tiedä. Miten ihminen voikin olla niin epävarmasti niin itsevarmasti pihalla, minä en tiedä. Se liittyy elämään jotenkin ehkä, siihen että kaikesta huolimatta ollaan ehkä vielä kumminkin hengissä, ehkä.

 

Joskus, keskellä yötä, perheenäiti toivoisi, ettei hän olisi vahingossa luonut itselleen tähän avaruuteen roolia, jossa hän on pelkkä perheenäiti. Perheenäiti toivoisi ettei hän määrittelisi itseään pelkästään oman perheensä kautta.

Ja toisaalta:  miten muutenkaan. Miten muutenkaan koko homma kuitenkaan olisi mennyt hyvin ja oikein, aivan kohdalleen, prikulleen?

 

”Perheenäiti” oli alun perin oma vitsi. Se oli nuoren, nuorena lapsia saaneen ihmisen tapa määritellä itsensä joksikin, joksi häntä ei yleensä ensikättelyssä päältäpäin määritelty. Aluksi se oli hauskaa.

Nyt myöhemmin, näinä vähän myöhempinä päivinä, oma rakas vitsi alkaakin sukeutua omaksi painajaiseksi. Omaksi ihan itse aiheutetuksi.

Perheenäidistä onkin tullut perheenäiti. Pullantuoksusta on tullut pistävä haju. Ei lähde enää tuulettamalla. Perheenäitiys näkyy nykyään ensikättelyssä päältä – muu enää ei.

Miten tämä oikein tapahtui?

 

Henkilökohtaisia kriisejä ei ehkä pitäisi kelailla avaruudessa. Avaruudessa pitäisi ehkä kertoilla vain kepeitä vitsejä. Mutta jos minä joskus itse vierailisin joillain avaruuden sivuilla katsomassa, mitä joku toinen yöllä ajattelee, haluaisinko minä silloin nähdä pelkkiä kepeitä vitsejä, niitäkö minä haluaisin kuulla?

En haluaisi. Minä osaan kertoa niitä itsekin. Minä haluaisin mieluummin tietää, mitä joku toinen ajattelee.

Jotenkin tämä koko ihmisyys, tämä koko tällä pallolla kärvistely, liittyy nimenomaan siihen. Toisten ajatusten etsimiseen. Niitä olisi kiva löytää joskus, ettei olisi vain omiensa armoilla.

 

Etuoikeushan se on. Monet eivät koskaan sinne pääse, vaikka haluaisivat: jonkun äidiksi. Siihen tarvitaan sattuma ja sopivat olosuhteet. Aina ne eivät osu kohdalle.

Ja silti. Vaikka sitä itse kuinka kovasti arvostaisi, omaa etuoikeuttaan – ei sillä koskaan pötki niin pitkälle kuin haluaisi. Ja hyvä niin. Sillä silloin pitkälle mentäisiin omien lasten siivellä.

Ne vain siitä suotta väsyisivät, pienet siivet.

Äitiys on harrastuksena ihan okei, mutta ammatiksi en sitä suosittelisi. En ainakaan omille lapsilleni.

Ne tietävät kyllä miksi.

 

Mikähän minusta tulee isona, perheenäiti miettii yöllä, tänä yönä ja monena yönä, melkein kaikkina öinä – tuleekohan minusta koskaan sitä mitä luulen?

Kyllä varmaan. Kyllä minä luulen.

Mikähän minusta tulee isona? Toivottavasti ei ainakaan enää kenenkään äitiä. Se on niin kauhean väsyttävää kaikille.

 

Myöhään yöllä ihminen haluaisi kotiin. Omaan kotiin.

Se on jotenkin hämmentävää silloin, kun sitä haluaa kotona.

 

Se oli niin rento ennen. Se oli niin hauska. Sitten sille syntyi teini. (Ei vaan kaksi.) Se alkoi nalkuttaa. Miksi?

Siksi kun niillä molemmilla on niin tarkka katse.

 

Miksi äiti nalkuttaa?

Hän kadehtii.

Miksi puoliso nalkuttaa?

Hän ikävöi. Sitä kun tavattiin.

Miksi minusta tuli kumpaakaan, kenellekään?

Taisin haluta itse.

Sellaista sattuu. Näköjään sellaistakin.

Tästä ei enää tarvitse kuin selvitä, tästäkin.

 

Kirjoitin tämän teille, jotka tiedätte, mistä puhun.

Ettette olisi yksin, enkä minä.