Että saisi vain hoitaa omaa vauvaansa.  

Että saisi käydä suihkussa ilman että joku aina huutaa oven takana.

Että pääsisi takaisin kotiin ilman että täytyy pakata yhtään mitään.

Että jänis lakkaisi kakkaamasta keittiön lattialle, todellakin lakkaisi.

 

Että saisi vain hoitaa omaa vauvaansa, ja muuta pikkuväkeä. Myös sitä isompaa.

Että oltaisiin jo kotona.

 

Päällikkö turhautui. Hän yritti pukeutua unipukuun, joka oli jotenkin hassusti. ”Miten tää ylipäätäntä toimii?!” hän huusi, ”onksh tää jotenkin dikki?!!!”

 

Ylipäätäntä. Miten tää ylipäätäntä oikein toimii, perheenäiti miettii usein kaupungin päätöksentekoa seuratessaan.

Emmävaan tiedä. Jotenkin hassusti. Onksh se jotenkin dikki?

 

Kun jänis lakkaa kakkaamasta, ja kun olen päässyt kotiin, ja jos muistan pakata koko perheen ja selviän siitä, ja jos selviän kaupungin kouluverkon tarkistamisestakin, mitä vielä toivon?

 

Rauhaa. Hidasta hetkeä ilman ajatuksia. Tyynesti nukkuvia lapsia. Kotitalouden keväthorrosta.

Ja että kaikki olisivat ihan hiljaa.

 

Pakkaan koko perheen, jos muistan, ja parin vuoden päästä puran sen laatikoista. Se varmaan ilahtuu.

Ensin istun vaan laatikoiden päällä itsekseni ihan hiljaa.  Istun pari vuotta. Heiluttelen siinä jalkojani ja katselen hitaasti ulos ikkunasta. Katselen kuinka vuodenajat vaihtuvat.

Toivottavasti perhe ymmärtää.