Se kaikista tärkein, kaikista oleellisin, kaikista kiinnostavin ja kaikista turhauttavin – siitä ei voi kirjoittaa eikä kertoa. Ei tähän.

Joskus, kun perheenäiti istuu isoissa huoneissa suljettujen ovien takana puhumassa isoista, koko kaupungin lapsia koskettavista asioista, hän toivoo salaa että joku olisi jättänyt oven raolleen.

Perheenäiti toivoo että oven takana kuuntelisi koko kaupunki. Kaikki sen kaupungin vanhemmat, kaikki äänestäjät. Perheenäiti toivoo että kaikki, jotka meitä kaikkia sinne suljettujen ovien taakse äänestivät, olisivat äänellään lunastaneet oikeuden tulla kuulemaan Kuinka Asioita Oikein Käsitellään.

En nyt puhu valtuustosalista. Valtuustosalissa on kamerat. Kameroiden tuolla puolen tapahtuu toista. Kaikista kiinnostavin puhe, kaikista turhauttavin, se puhutaan kameroiden tuolla puolen.

Sitä mitä haluaisin sanoa, en voi sanoa tässä. Minä jupisen sen kotona, aloitan eteisessä ennen kuin saan kengät jalasta. Vuodatan sen puhelimessa luottohenkilöille, samanmielisille, keski-iän seulasta läpi valahtaneille vähille ystäville – ei niin ettei ystäviä olisi paljonkin, kuin ennenkin, omassa mielessä – siellä niitä on paljonkin – mutta harvassa ovat ne kerrat joina heitä enää tapaa. Tai joina heidän kanssaan mitään puhuu.

 

Perheenäidin keski-iän kriisi on helpottamaan päin. Oleellinen osa keski-iän kriisin selättämistä on se, että omat vanhat farkut sujahtavat vahingossa jalkaan. Ne epämuodikkaat, omat. Kannatti syödä kaikki se raejuusto, tavallisen tilalla.

Omat farkut jalassa on helpompi ajatella.

Voi esimerkiksi ajatella että:

 

vai niin. Vai tässä minä nyt sitten istun, tällä kertaa tässä. Housut on samat kuin ennen, paikka eri.

Täällä puhutaan jotain. Mitä ihmettä täällä oikein puhutaan?

Täällä puhutaan pienistä ihmisistä. Heistä puhutaan täällä numeroina. Mitä ihmettä?

Täällä puhutaan kouluista, ja täällä niistä onnistutaan puhumaan puhumatta OLLENKAAN siitä, mitä niissä oikeastaan on tarkoitus TEHDÄ, ja mikä sitä tekemistä ehkä edistäisi, ja mikä sitä mahdollisesti vaikeuttaisi?

Mitä ihmettä? Mitä täällä oikein tapahtuu?

Miten täällä ollaan niin kaukana siitä mistä täällä puhutaan, miten se oikein on mahdollista? Miten tällainen on päästetty tapahtumaan?

 

Niin.

 

Ehkä niin on ollut aina?

 

Niin. Onko?

 

Tämänkö minä tänne tulin oppimaan?

 

Oho.

 

Mietittekö koskaan tarkoituksia? Että mikä on minkäkin tarkoitus? Mikä on minkäkin sotkun, mihin ihminen elämässään sotkeutuu, tarkoitus?

 

Perheenäiti on alkanut katsella kaikkea kaupungintalolla tapahtuvaa, sekä kameroiden edessä että niiden tuolla puolen, uudella, entistä piirun verran tarkemmalla katseella. Perheenäiti tarkkailee.

Se ei ole erityisen kivaa. Mutta pakko sanoa: se on kiinnostavaa. Tarkkaillessaan tilanteita perheenäiti miettii samalla: mikä muuten on tämän tarkkailun tarkoitus?

Kyllä sillä sellainen on, uskokaa pois.

 

Jonain päivänä kaiken saa sanoa ääneen. Jonain päivänä, kun sieltä on tullut pois, takaisin tosielämään.

Ennen ei voi.

 

Illalla, kun perheenäiti tuli kaupungintalolta kotiin, kotona odotti iloinen perhe. Kaikki olivat hereillä. Kaikki lapset valvoivat vielä.

Keskiyöllä pahnanpohjimmainen nukahti keskelle isoa sänkyä keskelle oman perheen puhetta, joka vieläkin jatkui. Muut lapset vielä puhuivat. He halusivat jutella. Heitä ei väsyttänyt. Heillä oli asioita, ja he halusivat kuunnella. Kun muut puhuivat.

Tämä on suuri etuoikeus, perheenäiti ajatteli silloin suulasta perhettään tarkkaillessaan. Tällainen porukka tällaisessa kaksiossa keskellä yötä. On suuri etuoikeus saada kuulua tähän kaksioon.

 

On myös etuoikeus päästä tarkkailemaan tilannetta kameroiden tuolle puolen.

Se vetää jotenkin vakavaksi, kaiken näkemänsä miettiminen yöllä, kun muut ovat nukahtaneet. Se vetää mietteliääksi.

 

Olen minä siellä hyvääkin nähnyt. Hyviä aikeita, hyviä ihmisiä.

Kuitenkin, aina kun tulen kotiin, päällimmäinen tunne ei koskaan ole: onpas meillä kaupunki nyt hyvissä käsissä.

Ehkä tälle tunteelle on jokin syy. Tunteille yleensä on. Vaikkei niille kaikille aina osaisi antaa heti nimeä – joillekin ei koskaan. Ei edes myöhään yöllä.

Hetkeä ennen nukahtamista on aina tehtävä nukahtaminen mahdolliseksi samalla, jo tutuksi käyneellä tavalla:

päättämällä että lopulta minun olisi syytä tarkkailla kaikkein eniten sitä, mitä itse teen. Siitä minä vastaan. Siihen minulla on valta, vaikkei muuhun olisi. Se on se, mitä minulla on eniten lupa myös arvostella.

 

Aamulla päällikkö sanoo: huomenta! Laita mulle mamma iltapalaa! Pahnanpohjimmainen virnistää, kohottaa vasemman nyrkkinsä ilmaan, tuijottaa sitä ja rypistää sitten otsansa (mikäs tämä oikein on?) ja isot lapset ovat jättäneet kouluun lähtiessään jälkeensä kouluunlähtösotkun. Jokin on aina hujan hajan.

Tämä on hyvä tapa elää. Keski-iässä on hyvä olla. Siellä voi tarkkailla tilannetta, ja päätyä lopulta siihen, että minä tasan tarkkaan tiedän mitä minä teen, ja miksi, enkä minä aio toimia vastoin parempaa tietoani, vaan tasan tarkkaan paremman tietoni mukaan.

Muuta ei nimittäin ole.

Ja jos tällä on jokin tarkoitus – sen parempi.

 

En tiedä ymmärsittekö tästä mitään. Sen mitä halusin sanoa, yritin laskostaa rivien väliin niin kauniisti, ettei sitä lainkaan huomaisi, ellei sitä erikseen täältä etsisi.

Tällaista tämä on. Hyvää yötä.