(Seuraava kirjoitus kirjoitettiin viime yönä kello neljä, mutta koska perheenäidin avaruusblogi ei aamuyöstä ollut erityisen vastaanottavaisella päällä (lue: suostunut julkaisemaan tätä kirjoitusta,) se julkaistaankin vasta nyt. Mikäli avaruus tänään suostuu.)
Miten se onkin tullut tehtyä niin monta kertaa.
Se tehdään lopuksi. Tai melkein lopuksi. Hetkeä ennen kuin vanha keittiö vaihtuu uuteen, vanha keittiö pestään.
Yleensä yöllä.
Perheenäiti pesi kaksion keittiön ja ajatteli aikaa.
Minä jynssään, perheenäiti ajatteli, ajan kulumisen lisäksi. Taas minä jynssään.
Elämä on jynssäämistä ja ajan kulumisen ihmettelyä.
Se tapahtuu aina samalla tavalla. Jos on muuttanut monta kertaa, tuntee jo kaavan.
Lopuksi, tai melkein lopuksi, vanha koti on epämiellyttävä, loputon ikinä tyhjentymätön sotku - ja silti, jotenkin aina hiukan riipaisevalla tavalla: rakas.
Hassulla tavalla: äkkiä pois täältä, päästäänkö me ikinä pois täältä?
Ei varmaan.
Lopuksi pestään elämän jäljet.
Yleensä niitä silti jää. Kaikki eivät lähde pesemällä.
Lopuksi kaksio oli kauhea paikka. Mutta tänä yönä, kun perheenäiti pesi yksin sen keittiötä, hän tiesi myös: tämä oli tärkeä paikka.
Yksi lapsi syntyi tänne. Sellaiset paikat eivät ole mitä tahansa paikkoja. Ne jäävät rakkaiksi.
Sen jälkeen kun yksi vauva kuoli, perheenäiti on tehnyt sen jo muutaman kerran. Muuttanut.
Perheenäiti muuttaa ensin muun perheen. Hän pakkaa, järjestelee ja siirtää.
Lopuksi hän siirtää kuolleen vauvan.
Se tapahtuu yksin.
Kuolleen vauvan kuva pakataan johonkin laatikkoon, tai nyssykkään, tai kassiin. Sitten se kannetaan uuteen kotiin.
Tule mukaan rakas, me muutetaan.
Myöhään yöllä, melkein aamulla, kun viime kesän viimeiset hillot on suljettu uuden jääkaapin oven taa, perheenäiti vuodattaa muutaman hiljaisen kyyneleen. Ihan nätisti.
Miten paljon minulle onkaan tapahtunut.
Kommentit