Lyhyesti, koska pitkästi tämä ei olisi kuitenkaan yhtään sen uskottavampaa:

mitä puuttuu väsyneen perheenäidin elämästä muuton keskellä?

Tietenkin tapaturma. Tietenkin vauvalle, ja tietenkin niin, että sen aiheuttaa perheenäiti itse.

 

Koko päivä pikkuväen kanssa tavaroita neljänteen kerrokseen raahaten, ja sitten esikoisen vanhempainiltaan. Onneksi tuli hankittua pahnanpohjimmaiselle se kantoreppu. Se on niin kovin näppärä. Pahnanpohjimmainen tulee siinä näppärästi mukaan.

Perheenäiti istui kuuntelemassa esikoisensa asioita ja kaiken kuultuaan hän sulloi  pahnanpohjimmaisen takaisin kantoreppuun. Se on kovin näppärä, paitsi puettaessa. Pahnanpohjimmainen alkoi äkkiä huutaa kuin pientä huomattavasti isompi eläin. Mikä sille nyt tuli, perheenäiti mietti, hyssytti häntä ja yritti puhua samalla poikansa opettajille.

Kotiin tultuaan perheenäiti kaivoi vauvan ulos repusta. Hetkeksi rauhoittunut vauva alkoi jälleen huutaa, kovaa kimakkaa itkua, johon maito ei auta. Tämähän on kipuitkua, perheenäiti tajusi, ja huomasi sen samalla hetkellä:

pahnanpohjimmaisen pikkusormi oli väärässä asennossa. Se sojotti aivan luonnottomana.

Minä olen vääntänyt tältä lapselta sormen sijoiltaan, perheenäiti tajusi.

 

Minä vihaan tätä taloa, perheenäiti sanoi puolisolle astellessaan tämän kanssa sisään lastenklinikan ovesta iltayhdeksältä pahnanpohjimmainen käsivarrellaan.

Ilmoittautumistiskillä perheenäiti veti henkeä ja alkoi itkeä. Hän ei enää jaksanut. Mikä hätänä, paikalle tilattu lääkäri kysyi, jolloin perheenäiti tuhersi itkunsa keskeltä: no ensinnäkin se, että minulta on kuollut tähän taloon yksi vauva, ja se, että tältä toiselta on nyt vääntynyt sormi. Samalla hän nosti edelleen auton turvaistuimessa istuvan pahnanpohjimmaisen istuimineen päivineen tiskille.

Turvaistuimesta lääkäriä katsoi kiinnostunut vauva. Perheenäiti yritti rauhoittua ja kaivoi toppapuvusta esiin pienen käden.

Siinä oli viisi pientä sormea, kaikki nätisti paikoillaan. Pahnanpohjimmainen virnisti lääkärille leveästi.

Perheenäiti ja puoliso kääntyivät katsomaan toisiaan: ollaanko me seottu?

 

Pahnanpohjimmainen oli automatkan aikana napsauttanut sijoiltaan menneen pienen sormensa takaisin paikalleen itse. Rystynen punoitti hiukan. Lääkäri puristeli sitä, ja vauva senkun virnisti. Menkää kotiin ennen kuin saatte täältä jonkun pöpön, lääkäri sanoi.

Kaikki sen olivat nähneet, koko perhe. Kaikki näkivät kuinka lapsen pikkurilli retkotti luonnottomasti ja vauva huusi. Isot lapset olivat olleet kauhuissaan, päällikkö aivan hiljaa.

 

Selviänköhän minä tästä elämästäni ikinä hengissä kuoliaaksi asti, perheenäiti ajatteli illalla kun  kaikki nukahtivat.

Voi olla.

Väänsin tänään vauvaltani sormen sijoiltaan. Vauva huusi minulta korvat entistäkin pahemmin lukkoon ja väänsi sitten sen sormensa takaisin paikalleen itse.

Tällaisia vauvoja, juuri tällaisia vauvoja näinä aikoina meillä tarvitaankin. Omatoimisia.

 

Minä en olisi tänään enää selvinnyt siteistä enkä letkuista. Vauva tiesi sen.

Kiitos vauva. Anteeksi vauva. Hyvää yötä vauva.