Perheenäiti istuu keittiössä. Pöydän ääressä.

Hetki sitten hän kävi kurkistamassa sisään makuuolohuoneen ovesta, että perhe muuten, pikkuväki ja puoliso, onko se muuten jo nukkumassa? Perheenäiti oli unohtunut tietokoneen ääreen. Kovin oli hiljaista.

Kovin oli hämärää huoneessa. Perheenäiti hiipi tarkistamaan, nukkuuko pahnanpohjimmainen. Hämärässä, pahnanpohjimmaisen paikalla, nukkuikin päällikkö. Perheenäiti rypisti otsaansa. Missä pahnanpohjimmainen on? Sitten hän katsoi tarkemmin.

Pahnanpohjimmainen oli päällikön alla. Päällikkö oli kiivennyt omasta sängystään pikkusiskonsa päälle.

Pahnanpohjimmainen ei ollut siitä moksiskaan. Hänkin vain nukkui.

 

Elämä on öistä apeuden torjuntaa, öistä kahlaamista asiatekstin suossa.

Minä torjun koko ajan, joka päivä, jotain pientä masennusta, perheenäiti on tiennyt jo jonkin aikaa. Eikä sillä niin väliä ole, mistä se tulee, kunhan se saa torjuttua, hän tietää. Pääasia että torjunta toimii.

Syytä vain ei voi poistaa, ennen kuin sen ymmärtää. Perheenäiti tietää senkin. Siksi hän on yrittänyt miettiä, mikä siihen tällä kertaa on syynä.

Kaikkea ei voi laittaa keski-iän piikkiin. Ei vaikka tekisi mieli.

 

Onhan niitä, vaihtoehtoja. Jokainen niistä jo yksinään olisi ihan ymmärrettävä, puhumattakaan että kaikki yhdessä.

1.      Olen kotiäiti.  Se ei koskaan tee hyvää ihmiselle, vaikka tekisikin monestikin hyvää.

2.      Minulta on kuollut aika vähän aikaa sitten lapsi. Se ei koskaan tee hyvää ihmiselle.

3.      Minulla on aina rahahuolia. On ollut aina, mutta ei se tee siitä sen hauskempaa.

 

Okei. Perheenäiti on listannut nämä monena iltana ja niputtanut listan yhteen Helsingin kaupungin palveluverkon kehittämisen kanssa. Lopputulos on ollut ymmärrettävän masentava. Sitten hän on lisännyt listalle vielä sen, että hänen harvat päivittäiset aikuiskontaktinsa oman puolisonsa lisäksi ovat virtuaalikeskustelu poliitikkojen kanssa.

No huhhuh. Jopa muuttuukin ymmärrettäväksi. Mutta ei, ehei, jotain puuttuu vielä.

Kyllähän tämä nyt jo masentaisi ketä tahansa, mutta jotain puuttuu vielä. Ei tässä ole kaikki. Tämä lista ei vielä selitä kaikkea.

 

Reilu vuosi sitten perheenäiti muistaa taluttaneensa hulluttelun sisään oman kotinsa parvekkeelta.  

Siitä voi lukea tästä.

 

Jotenkin tuttua tuo teksti. Ei ole vanhentunut. Hulluttelu kaiketi hukattiin muutossa.

Tämä selittää. Tämä on se puuttuva selitys:

asiateksti.

Ja eritoten sellainen, joka ei sano mitään, ja jos sanookin – sanoo jotain ikävää.

 

Asiateksti on haukannut perheenäidin elämästä aivan liian suuren osan.

Perheenäidistä tuntuu, kuin jokin jäytäisi häntä. Jonkun puute. Jäytävä.

 

Hakeuduinko minä nuorena tyttönä taidealan opintoihin siksi, että saisin isona vääntää itsestään selvää rautalankaa jästipäille, tutkiskella numeroiden paikkansapitävyyttä ja vastaanottaa joka toinen viikko postiluukustani kilokaupalla kapulakieltä, joka minun täytyy lukea läpi, ettei vaan olisi läksyt taas tekemättä?

En.

Miksi siis teen nyt niin? Tähänkö niitä taidealan opintoja tarvittiin?

 

Perheenäiti vetäytyy yöpuulle miettimään asiaa. Oikein vakavasti.

Yöpuu humisee hiljaa. On yö.