Joku tarkkaavainen lukija saattaa muistaa, kuinka perheenäiti yritti pari viikkoa sitten paeta arkeaan punaiseen taloon, ja mitä silloin tapahtui. Nurmijärven kohdalla oli pakko kääntyä takaisin, koska auton lämmityslaite ei toiminut.

Tänä aamuna lähdettiin taas. Onpa kiva viimein nähdä, kuinka talo oikein voi, ja onko lumi jo romahduttanut saunan katon, perheenäiti ajatteli.

Pikkuväki pakattiin autoon. Auton lämmityslaite toimi mainiosti.

Hyvinkäätä lähestyttäessä alkoi jo olla vähän kuuma.

Myös moottorilla.

Ei se kuitenkaan ihan satakymmenasteinen saisi olla. Ei edes meidän autossa.

 

Päällikön mielestä oli hauskaa istua hinausauton kyydissä. Hinausautolla me ei olla ennen ajettukaan.  Hinausauto oli iso ja siinä vilkkui kiinnostava valo. Kyyti oli kaikin puolin laadukas, myös hinnaltaan. Viiden kilometrin matka lähimmälle korjaamolle maksoi parisataa euroa. Korjaamo oli kiinni. ”Meiän auto meni dikki” päällikkö tiedotti hinausaton kuljettajalle iloisesti rahkapulla kädessään ja jatkoi: ”meiän tietokone on myöf dikki, tänään ei oo myyläpäivä”.

Ei. Tänään ei ole myyräpäivä. Tänään on se päivä jona perheenäiti ja puoliso taluttivat päällikön ja kantoivat pahnanpohjimmaisen turvaistuimineen päivineen hyvinkääläisestä taksista junaan. Junalla me ei olla päällikön kanssa ennen ajettukaan. Eikä pahnanpohjimmaisen. Pahnanpohjimmainen heräsi ja virnisti leveästi.

Perheenäiti katseli ulos junan ikkunasta ja mietti, mikä ikkunasta näkyvistä Helsingin lähikunnista voisi olla perheenäidin perheen tuleva koti. Mihin niistä voisi linnoittautua asumaan kodissa, johon olisi varaa, missä niistä saisi elää rauhassa. Rauhassa Helsingin älyttömyyksiltä. Rauhassa jatkuvalta uhkalta, että lapsilta lakkautetaan koulu. Johan niiltä meni nurin päiväkotikin, ja perheen pikkuväen tuleva päiväkoti, se, josta perheenäiti oli ajatellut yrittää lapsilleen saada paikan, se on menossa nurin sekin. Ennen kun me sinne edes ehdittiin.

Helsingin kaupunki säästää meidät siltä. Se oli liian hyvä.

 

Ei mua täällä enää pidättele kuin tämä koulu, yksi ystävä, jolla on lapsia yhdessä lakkautettaviksi aiotuista kouluista, sanoi perheenäidille eilen.  Jos se lähtee, lähden minäkin, hän jatkoi. Toisella ystävällä puolestaan on lapsia sekä siinä koulussa, että siinä kaupungin säästöjen takia ehkä nurin menevässä päiväkodissa.

Hänkin on joskus puhunut lähtemisestä.

Minäkin lähden, perheenäiti mietti. Ei minullakaan ole tänne syytä jäädä. En minä halua kasvattaa lapsiani jossain, missä täytyy aina pelätä: uudistuksia, jotka eivät uudista, säästöjä, jotka eivät säästä, lyhytnäköistä idioottimaisuutta, päätöksentekoa puutteellisten tietojen pohjalta, arvomaailman vääristyneisyyttä. Puolisokkoa sekoilua kaikenlaisen kehittämisen merkeissä vähintään parin vuoden välein, ellei useammin, aloilla, joille jatkuvuus olisi elintärkeää.

En myöskään haluaisi pelätä naapurissa pyssyn kanssa asioitaan selvitteleviä aikuisia.

Mies, jota perheenäidin naapurissa viikko sitten ammuttiin, kuoli saamiinsa vammoihin.

 

Juna tuli Helsinkiin.

Ehkä muutama vuosi vielä, perheenäiti ajatteli. Vaalikauden loppuun, etten pettäisi heitä, jotka minua erehtyivät äänestämään.

Sen jälkeen me lähdetään.

 

Ensi viikonloppuna, jos on oikein rankkaa, me lähdetään varmaan taas punaiseen taloon. Kuka tietää, ehkä me silloin päästään jo Riihimäen kohdalle.

Jos yritetään oikein kovasti, joka viikonloppu koko kevään ajan, ehkä me päästään perille kesäksi.

Jos me koskaan päästään perille, en ehkä enää halua tulla takaisin. Kohta ei enää ole mitään syytä.