Perheenäitiä väsyttää.

Hän on huutanut tänään lapsilleen kurkku suorana, saanut puolet niistä itkemään, puolet olemaan ymmällään.

Vasta kun äiti huutaa lapsilleen, hän kuulee omat ajatuksensa, huudettuina. Vasta siten ne menevät jakeluun hänelle itselleen. Volyymi auttaa.

Se on surullista. Ei pitäisi olla niin.

 

Perheenäiti huusi tänään lapsilleen:

minä olen niin väsynyt tähän! Olen niin väsynyt pelastamaan kouluja, jotka eivät ansaitse lakkauttamista! Olen niin väsynyt tekemään ilmaiseksi työtä joka ei minulle kuulu, sellaista josta jollekin muulle maksetaan palkkaa – perehtymään pikkulasten hoidon ohessa asioihin, jotka ovat oikeasti jonkun muun työtä! Olen niin väsynyt siivoamaan joka päivä toisten sotkuja, sellaisten isojen ihmisten, joiden pitäisi jo osata siivota ne itse! Olen niin väsynyt tähän kaikkeen!

Ei se kaikki ole meidän syytä, tytär itki. Ei niin, perheenäiti huusi, mutta kun ei se ole minunkaan – ja silti se kaatuu minun päälleni!

Myöhemmin rauhoituttiin.

 

Okei, perheenäiti tajuaa. Okei, hän joka muistutti minua eilen kauniilla sähköpostiviestillä saaneensa joskus joltain rintanapin, jossa luki: ”saa väsyä”, hän oli ehkä oikeassa. Että se saattaisi koskea minuakin.

Okei, perheenäiti tajuaa. Okei, tänään hän sai kaunista sähköpostia tuntemattomalta ihmiseltä, sen otsikko kuului: ”voimia” – jos niitä aletaan toivottaa jo tuntemattomiltakin, sen lisäksi että tutuilta, ehkä silloin ollaan jo vähän väsyksissä.

Kiitos niistä viesteistä.

 

Perheenäiti sulkee kohta tietokoneen. Hän ei levitäkään tänään yöllä keittiön pöydälle Helsingin oppilaaksiottoalueiden karttaa odottaen, että hän keksisi yöpuhteikseen ratkaisun koko Helsingin ongelmiin, ilmaiseksi, vaikka monille muille maksetaan siitä, että he tekisivät sitä päivisin.

Sen sijaan perheenäiti asettuukin sängylle kaiken maailman vauvojen viereen ja katselee niitä kun ne nukkuvat.

 

Mitä minulla on ikävä? Minulla on ikävä sitä kun olin toisella puolella. Kun olin sillä puolella, jossa epäkohtiin puututaan puhaltamalla yhteiseen hiileen, sillä puolella jolla äidit kokoontuvat samoihin huoneisiin miettimään, mitä hittoa me voitaisiin tehdä, yhdessä, jotta meidän lastemme asioista päättävät ihmiset tulisivat järkiinsä.

Perheenäidillä on ikävä omalle puolelleen. Sille jossa järjettömyyksille voi oikeasti nauraa tai jossa niistä voi oikeasti suuttua, sille jossa niitä ei tarvitse esittää ymmärtävänsä Varteenotettavana Vaihtoehtona Kokonaisuuden Kannalta. Minkä Kokonaisuuden? Kokonaisuus on osiensa summa. Jos kokonaisuus koostuu huonosti toimivista tai pilalle menneistä osista, ei siitä synny toimivaa kokonaisuutta. Siitähän syntyy pelkkä sotku.

Minulla on ikävä omalle puolelleni, mutta en minä sitä ole kokonaan jättänyt. Se on muistuttanut minua olemassaolostaan. Se on, sitä pidetään yllä vaikken minä ehtisi mukaan. Se on hyvä.

Jotain tapahtuu. Ihan varmasti, ja miten?

Siten, että jokin allaolevasta linkistä löytyvän kaltainen julkilausuma saakin allekirjoittajakseen, ei vain tuhansia, vaan kymmeniä tuhansia nimiä. Kymmeniä tuhansia vilpittömiä, tai sata tuhatta.

Kokeilkaa, olisiko tällaisella sittenkin jotain vaikutusta heihin, joita joku on Helsingin kaupungintalolle ja lautakuntiin äänestänyt.

 

Käykää lukemassa. Jos tunnette voivanne allekirjoittaa tämän, pankaa nimi alle. Ja sen jälkeen: kertokaa siitä kaikille.

Ihan kaikille.

Volyymi auttaa. Muu ei mene jakeluun.

Mitä poliitikko pelkää eniten maailmassa? Menettävänsä äänensä. Ensi vaaleissa.

Älkää unohtako.

 


 

www.adressit.com/palveluverkko2010