Kotona kaksiossa alkoi vilkkua sininen valo. Perheenäiti kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

Jalkakäytävällä aivan ikkunan edessä kahdesta poliisiautosta hyppäsi juuri ulos miehiä. He vetivät päälleen luotiliivit ja kypärät.

Justiinsa, perheenäiti ajatteli, avasi ikkunan vauva sylissä ja sanoi miehille:

Hei. Olisiko jotain mitä meidän pitäisi tietää?

Yksi poliiseista kääntyi katsomaan ja vastasi: sulkekaa ikkuna ja pysytelkää siitä kaukana.

 

Justiinsa, perheenäiti ajatteli ja sulki ikkunan. Pihalla itki polvillaan hysteerinen nainen ilman ulkovaatteita ja kypäräpäinen poliisi halusi saada häneltä jotain tolkkua ampujasta.

Ampujasta?

Päällikkö siirrettiin sohvalta katsomaan myyrädeeveedeetä lattialla, ettei häneen osuisi luoti.

 

Seuraava ajatus: muut lapset eivät ole kotona. Missä he ovat?

Seuraava ajatus: joku puhuu pihalla ampujasta kypärä päässä.

Seuraava ajatus: jotakuta on ammuttu.

Seuraava ajatus: missä lapset ovat?

Perheenäiti avasi suunsa. Missä on mun puhelin, hän sanoi. Puoliso vastasi: mä soitan siihen sitten kun mä löydän mun puhelimen. Perheenäiti sanoi: älä mulle soita. Soita lapsille.

 

Perheenäiti päätti olla hätääntymättä. Heti kun lapset on saatu kiinni.

Vartin päästä naapurista kannettiin ambulanssiin paarit.

 

Tytär vastasi, poika ei. Perheenäiti sanoi tyttärelle: älä tule kotiin, ja laittoi pojalle tekstiviestin: älä tule kotiin.

Sitten hän istui lattialle päällikön viereen, avasi toisen tietokoneen ja selasi sähköpostinsa.

Minuutin päästä perheenäiti havahtui siihen, että hänen pihallaan etsitään ampujaa, mutta hän selaa kaikessa rauhassa sähköpostejaan. Perheenäiti ymmärsi silloin: jotain on tapahtunut.

Me aletaan tottua tähän.

 

Tunnin päästä poliisit tekivät lähtöä. Kadulla pyöri parikin idioottia kameraa räpsytellen. Perheenäiti avasi jälleen ikkunan ja kysyi: onko teillä tilanne ohi? Onko minun lasteni turvallista tulla kotiin?

Joo, poliisi vastasi.

Perheenäiti soitti tyttärelle, joka oli ystävänsä luona, ja lupasi tälle että nyt on turvallista tulla kotiin.

Tyttären ollessa kotimatkalla perheenäiti luki netistä, että naapurissa on ammuttu jollekin vakavat vammat ja poliisi etsii tekijöitä lähialueelta. Uutista ryydittivät jo katuidioottien räpsimät kuvat.

Voi helvetin helvetti, perheenäiti sanoi puolisolle. Se helvetin poliisi sanoi minulle että minun lasteni on turvallista tulla kotiin!

Puoliso paineli ulos saman tien.

 

Perheenäiti jäi miettimään niitä idiootteja, jotka räpsivät niitä kuvia. Niitä pyöri pihalla, ne työnsivät kameraansa niin lähelle poliiseja kuin pystyivät. Niille ei kai tullut mieleen, että poliiseilla oli joku syy pitää päällä niitä liivejä. Mitäpä sitä mitään miettimään, kun voi saada kuvallaan verkkolehdeltä leffaliput?

Jotakuta sattui. Verkkolehden mukaan hänelle kävi pahasti. Helvetin haaskalinnut, perheenäiti tuhahti. Hetkeä aiemmin hän oli katsellut ikkunastaan, kuinka ihmiset kuvasivat poliiseja.

Perheenäidin mielestä se oli, sanalla sanoen: halveksittavaa. Perheenäiti katseli ulos kaksion ikkunasta vauva sylissä ja halveksi.

 

Poliisit olivat hyvin nuoria. Heitä seisoi kadulla kolme, he puhuivat keskenään. Kypärät oli otettu pois. Perheenäiti katseli nuoria vakavia poliiseja ja ajatteli: melkein lapsia. Nuo melkein lapset ovat äsken käyneet jonkun kotona näkemässä jotain hyvin ikävää.

Miksi siitä pitää ottaa kuva?

Poliisit kääntyivät katsomaan perheenäitiä. Perheenäiti käänsi katseensa pois. Sori kun tungettelin, hän ajatteli, ja tajusi heti perään seisovansa keskellä oman olohuoneensa lattiaa. Voiko omasta olohuoneestaan tungetella kadulle?

 

Illalla päällikkö katsoi ulos ikkunasta. Onkf poliisiauto hiellä? hän kysyi. Pitävätkö ne meille joskus jonkun infotilaisuuden? tytär kysyi. Arvaa miltä tuntui kun soitetaan ja sanotaan että älä tule kotiin? poika kysyi.

Arvaa miltä tuntui soittaa se puhelu? perheenäiti ajatteli. Eikä sanonut mitään. Paitsi että sanoi hän: en mä usko. Vastaukseksi tyttären kysymykseen, että pidetäänkö tästä meille joskus joku infotilaisuus.

 

Ei niitä enää pidetä. Me alamme tottua tähän. Yhtä ammutaan ja toinen saa leffaliput.

Perheenäidin teki mieli sulkea verhot. Sen verran ikävä elokuva kadulla tänään.

 

Yöllä, kun ne nukkuvat, perheenäiti miettii lapsiaan. Illalla, ennen kuin ne nukahtivat, ne miettivät ehkä, kuka naapurissa on ammuttu ja miksi. Aamulla, kun ne lähtevät kouluun, ne miettivät ehkä, lakkautetaankohan se koulu vai ei, ja jos, niin miksi.

 

Silloin kun minä olin lapsi, oli helpompaa olla lapsi. Minä sain olla lapsi.

Minun lapseni eivät enää saa.