Tiistaina puolilta päivin tuli uutinen.

Tunnelin päässä on valoa. Tunneli olisi enää viiden viikon ja yhden päivän mittainen. Viiden viikon päästä keskiviikkona tasan kello kaksitoista kaksioon saataisiin jälleen lisää väkeä.

Muuttomiehet tulevat.

 

Viisi viikkoa ja yksi päivä. Keskiyöllä, kun jäljellä oli enää viisi viikkoa ja puolikas päivä, perheenäiti alkoi palella. Sitten hän oksensi. Juuri kun perheenäiti oli nukahtamassa, päällikkökin oksensi.

Seuraavan päivän puolella, kun kello löi puolet päivästä, puolisokin uikutti sängyllä jokseenkin huonossa kunnossa. Hänellä, kuten päällikölläkin, oli elämänsä ensimmäinen vatsatauti.

Perheenäiti sen sijaan on ehtinyt näitä jo elämässään nähdä. Perheenäiti muistelee usein sitä kaikkein mieleen painuneinta, sitä yksinhuoltaja-aikoihin ajoittunutta, jolloin tytär oksensi yöllä perheenäidin niskaan ja hiuksiin tämän nukkuessa vatsallaan. Perheenäiti ei koskaan unohda sitä hetkeä, jonka hän koki saatuaan ensin rauhoitettua tyttären, vaihdettuaan tälle puhtaat vaatteet ja lakanat, ja paijattuaan tämän takaisin unimaille. Hän ei koskaan unohda sitä hetkeä, jona hän seisoi kylpyhuoneessa hiukset edelleen oksennuksessa käsissään oksennuksen tahrima täkki. Hän ei unohda sitä hetkeä ikinä, sillä juuri sinä yönä, sinä hetkenä, kylpyhuoneesta paloi lamppu. Perheenäiti seisoi keskellä yötä sysipimeässä kylpyhuoneessa yksin yltä päältä oksennuksessa käsissään täkillinen oksennusta ja totesi: tässä on mun elämä. Niinsanotusti pähkinänkuoressa.

Myöhemmin tuli kyllä vielä muutakin.

Vuosia myöhemmin, keskiviikkona puolilta päivin, perheenäiti uikutti kaksion sängyllä itsekin, katseli olomakuuhuoneen lattiaa, jolle päällikkö oli taudistaan huolimatta onnistunut levittämään tähänastisista ehdottomasti näyttävimmän hävityksen kauhistuksen, ja sitä katsellessaan perheenäiti totesi:

lähtölaskenta kaksiosta on selvästikin alkanut. Me ollaan matkalla kotiin, mutta ensin meitä täytyy selvästikin hiukan koetella. Kun eihän tässä elämässä juuri mitään vastoinkäymisiä ennen ole ehtinyt ollakaan, ja tuskinpa me muuten siksi edes tunnettaisiin olevamme hengissä. Paitsi että juuri nyt me ei oikein kyllä tunneta sitäkään.

 

Viisi viikkoa. Tai enää: neljä viikkoa ja kuusi päivää. Tai oikeastaan: neljä viikkoa ja viisi ja puoli päivää.

Mitä kaikkea siihen vielä mahtuukaan, näinkin pienessä kodissa, ajatus on kiehtova. Tänään, kun jo toipilaaksi luultu päällikkö oksensi autoon, perheenäiti tiesi:

lähtölaskenta on alkanut, tämä oli se viisi, enää ovat jäljellä ne neljä, kolme, kaksi ja yksi.

 

Sitten me päästään palaamaan kotiin.

Paitsi tietysti jos se ehtii ennen sitä esim. palaa.

Kunpa meidän kotimme ei palaisi. Kunpa me palaisimme kotiin, (emme siis kirjaimellisesti, eli siis toivottavasti me ei vielä olla kotona jos sen kodin on pakko palaa – se puuttuisi enää ja saisikin kyllä jäädä puuttumaan, kiitos vaan elämälle kaikesta, saimme siltä paljon jo) ja kaikki huolet väistyisivät.

Kerrankin.  Kaikki huolet väistyisivät, niin kuin mekin, melkein vuodeksi tähän väistöasuntoon, josta me olemme, (kiitos vaan, elämälle ja muille vastuullisille tahoille,) saaneet nyt enemmän kuin tarpeeksi.

Huolet voisivat väistyä.  Vaikkapa tähän väistöasuntoon. Jopa meidän huolet, tähän kämppään nimittäin mahtuu yllättävän paljon esim. vaikka mitä.

Ja mitä minuun tulee, minä haluan kotiin.