Perheenäiti istuu Helsingin kaupunginvaltuuston valtuustosalissa.

Kyllä. Täällä voi kirjoittaa vaikkapa hölmöä blogiaan. Vaikkapa valtuuston varapuheenjohtajan puheenvuoron aikana. Kahvilan puolella puolestaan voi myös halutessaan juoda viinaa ja katsella televisiota.

Kyllä.

 

Perheenäiti on istunut salissa tänään aika kiltisti. Puhuttu on myös.

Puhe oli seuraavanlainen:

 

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

aluksi pari sanaa leikkipuistoista.

Toivon että kaupungissamme ymmärrettäisiin niiden olevan paljon muutakin kuin paikkoja, joissa pikkuväki istuu lapio kädessä ja joku aikuinen tylsistyy vieressä.

Leikkipuistoissa ei vain leikitä. Siellä tuetaan vanhemmuutta konkreettisella tavalla, jakamalla arkea aikuisten ja lasten kesken. Leikkipuisto on monelle vanhemmalle tärkeä paikka. Puistoissa tavataan muita aikuisia, jaetaan huolia, syödään yhdessä, järjestetään kotona hoidettaville lapsille yhteisiä puuhia ja retkiä, opetetaan lapsia ottamaan huomioon muitakin kuin oma itse ja lapset tuntevat siellä kaikille ihmisille tarpeellista tunnetta: kuulumista johonkin. Leikkipuistoon on matala kynnys, sinne voi mennä väsyneenä, sinne voi raahata kitiseviäkin lapsia, eikä kukaan katso pahasti. Leikkipuistotoiminta tukee oman alueensa yhteisöä ja laman mukanaan tuomista ongelmista kärsivien perheiden lapsille se voi oikeasti olla pelastus.

Leikkipuistotoiminta ennaltaehkäisee monia niitä kustannuksia, joita tässäkin salissa joudutaan päivittelemään. Puistoja käyttävät pienet ja isommatkin koululaiset, myös ja eritoten he, joiden perheillä ei ole varaa muuhun iltapäivätoimintaan tai lasten harrastuksiin. Puistojen toiminta vähentää kaupunkilaislasten irrallisuutta ja yksinäisyyttä. Se tekee lasten hoitamisen kotona helpommaksi ja mielekkäämmäksi vähentämällä kotivanhempienkin yksinäisyyttä ja arjen taakkaa ja lyhentää siksi omalta osaltaan myös kaupungin päivähoitojonoja.

Siksi olen huolissani siitä, että meille syksyllä tarjoillulta peruspalveluiden lakkautuslistalta löytyi useampikin leikkipuisto. En itse suuresti pidä puheesta, joka käsittelee kaupungin palveluiden tuottavuutta, mutta jos siitä on pakko puhua, leikkipuisto on hyvä esimerkki palvelusta, jonka todellinen vaikuttavuus nähdään vasta kun palvelu lakkaa. Toivoisin että tällaista koetta ei tarvitsisi tehdä, edes lama-aikaan. Lapsiperheiden arjen helpottaminen on hiljaista ja halpaa, sen vaikeuttaminen puolestaan tulee helposti paljon kalliimmaksi ja näkyy lopulta kadulla.

Ymmärtääkseni valtuutettu Kari jättää tänään talousarvioaloitteen osa-aikaisen kerho- ja leikkitoiminnan lisäämisestä ja myös alle 3-vuotiaiden lasten kerhotoiminnan käynnistämisestä. Valtuutettu Vesikansa puolestaan jättää talousarvioaloitteen uudenlaisten rahoitusmuotojen selvittämisestä leikkipuistojen rakentamisessa ja järjestöjen mukaantulosta leikkipuistotoimintaan.

Molemmat aloitteet ovat mielestäni erittäin kannatettavia. Niiden toteutuminen vähentäisi painetta lasten kokoaikaisen päivähoidon lisäämiseen, sillä kerhotoimintaa olisi mielestäni luontevaa järjestää juuri leikkipuistojen yhteydessä. Opiskelu ja osa-aikatyön tekeminen pienen lapsen kanssa ei aina vaadi kokopäiväistä hoitopaikkaa, mutta koska muita vaihtoehtoja on kaupungissa huonosti tarjolla, päiväkodit täyttyvät lapsista. Leikkipuistotoiminnan ylläpitäminen ja kehittäminen toisi siis säästöjä muualle.

Tästä sitten kirjastoihin ja niiden kautta kouluihin.

Valtuusto hyväksyi marraskuussa toivomusponteni, jossa valtuusto edellyttää, että kirjastotoimintaa kehitettäessä lasten ja nuorten kirjastopalvelut pyritään säilyttämään lähipalveluina. Oli melko surkuhupaisaa lukea lehdestä niin monen lähikirjaston lakkautusaikeista vain pari viikkoa ponnen hyväksymisen jälkeen.

Etenkin nyt opetuslautakunnan tutustuttua paikan päällä niin moniin lakkautuslistalle joutuneisiin kouluihin, joita kaikkia opetusvirasto edelleen esittää lakkautettaviksi lähes samoin, osin puutteellisin perusteluin kuin viime vuonna huolimatta kaupunginhallituksen tammikuisista evästyksistä palveluverkon tarkastelulle, en voi kuin hämmästellä sitä, millaisia hyvin toimivia koulujen, kirjastojen ja leikkipuistotoiminnan yhdistelmiä meille esitetään purettaviksi. Olemme saaneet kohta jo kyllästymiseen asti kuulla siitä, kuinka kirjaston ja koulun lähtiessä jollekin alueelle jää enää vain kauppa ja pari pubia, mutta tähän puheeseen ei kyllä kannata kyllästyä vaan se kannattaa ottaa vakavasti.

Itse otan kyllä vakavasti myös kaupungin taloustilanteen. En väitä, etteikö missään palvelussa voisi koskaan olla uudelleen miettimisen varaa, tai etteikö joitain muutoksia palveluverkkoon voisi tehdä. On kuitenkin asioita, jotka eivät muutu, vaikka meillä olisi silmissämme kuinka kova palveluverkon tiivistämis- ja tehostamiskiilto.

Palveluita käyttävät edelleen ihmiset. Ihmisillä, isoilla ja pienillä, mutta etenkin pienillä, on voimakas tarve kuulua omaan yhteisöönsä. Koulu ja sen läheisyydessä toimiva leikkipuisto eivät ole lasten työpaikkoja eivätkä pelkkiä rakennuksia, joiden sisältö tuosta vain siirtyy numeroiden niin vaatiessa. Ne ovat yhteisöjä, jotka hajoavat, kun niitä uudelleenjärjestellään. Kun lapselta hajoaa yhteisö, hänen perusturvallisuutensa järkkyy, ja kun aikuiselta hajoaa työyhteisö, jonka hyväksi hän on osaamistaan käyttänyt, osa sen osaamisen tuloksista menetetään. Tai pahimmassa tapauksessa kaikki. Tätä meidän nk. palveluverkon optimoimisemme ei nyt ole lainkaan ottamassa huomioon.

Samaan aikaan kun olemme jatkuvasti huolissamme erityisopetuksen tarpeen lisääntymisestä, ja miettimässä, kuinka nämä kalliisti erityistä tukea tarvitsevat lapset oikein kaupungissa hoidetaan, oma opetustoimemme on esittämässä meille koululakkautuksia, joiden valmisteluissa ei minun tämänhetkisten tietojeni mukaan ole juurikaan pohdittu sen vaikutuksia erityisoppilaisiin ja heidän tulevaisuuteensa. Lakkautuslistalla on myös kouluja, joilla on paljon erityisen hyvää erityisopetusosaamista. Vierailut paikan päällä kouluissa ovat osoittaneet hyvin ikävällä tavalla, mitä tapahtuu kun päätöksenteko vieraantuu sen kohteesta. Työpöydän ääressä tehty esitys ei aina pysty ottamaan huomioon kaikkea sitä, mitä sen pitäisi, ellei esittäjä jalkaudu katsomaan, mistä hän oikein puhuu.

Pidän suurena ongelmana sitä, että meillä ei tarkastella tilojen käyttöä oikeasta näkökulmasta käsin. Tila on kyllä kulu, mutta kululle on syy: tiloissa tapahtuva toiminta. Me voimme toki jossain määrin tehostaa tilankäyttöä kaupungissa, mutta toivoisin ettei sitä tehtäisi niin valikoiden. Samaan aikaan kun paheksumme koulurakennustemme kalleutta ja esitämme lapsille aivan vastikään remontoitujen rakennusten siirtämistä muuhun käyttöön, seisoo tämäkin sali enimmäkseen tyhjillään, eikä kukaan puhu virastotalojen iltakäytöstä. Kyse on silloin paitsi taloudesta, myös puhtaasti arvovalinnasta. Tilankäytön tehostamishuumassa menee pesuveden mukana muutamakin lapsi.

Opetustoimi voi toki tehdä nyt tilakuluissaan paniikkisäästöt ja syödä sille tarjotun porkkanan: hankkiutua eroon joistain koulurakennuksista seurauksista välittämättä, ja jättää tyhjät tilat tilakeskuksen huoleksi. Kaupungin kokonaistalouden kannalta tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, jos tilojen jatkokäyttöä ei ole mietitty. Erityisen hölmöä onkin hankkiutua eroon tiloista alueilla, joissa oppilasmäärä ennusteiden mukaan vähenee vain tilapäisesti.

Yhteisöt eivät hajottuaan rakennu uudelleen tuosta vain. Se vie vuosia. Koulu ei ole palvelu, joka on siirrettävissä ilman sen kummempia ongelmia, eikä koulujen tulevaisuutta tulisi tarkastella vain muutaman vuoden tähtäimellä. Tämä vaikeuttaa koulujen arkea, stressaa opettajia ja oppilaita ja vie heiltä koulurauhan. Jo nyt pelkkä esitys lakkauttamisesta on torpannut useammassakin koulussa vireillä olleita kehittämishankkeita, jotka on jäädytetty palveluverkkopäätöksiä odoteltaessa. Tämä ei ole vastuullista kouluverkon kehittämistä. Se on vastuutonta huitomista.

Olemme saaneet viime aikoina kuulla, kuinka päivähoidossa olevien lasten määrä kasvaakin eri tavalla kuin luulimme. Kaikki näistä lapsista eivät hurauta kouluihin kehyskuntiimme, paitsi jos teemme omalla politiikallamme heidän vanhempansa siihen ajavia ratkaisuja. Viime joulukuisten palveluverkon kutistamissuunnitelmien jälkeen monessa perheessä mietitään nyt, kannattaako niitä veroja jäädä tänne maksamaan, kun niille ei ehkä enää kohta tunnukaan tulevan vastinetta.

 

Tässä kohtaa oli kulunut seitsemän minuuttia, vaikka käytettävissä oli vain kuusi, joten loppu jäi sitten sanomatta – sanon sen vain tässä:

 

Lopuksi:

olen sitä mieltä, että kaiken asukkaille tarjoamamme palvelun ei tarvitse olla kovin hulppeaa. Leikkipuistorakennus voi ehkä vähän repsottaa, koulu ei aina tarvitse vimpan päälle viritettyä teknologiaa eikä lainattava kirjallisuus välttämättä ympärilleen kalliita seiniä. Eniten ihmiset tarvitsevat arjelleen tavallisia, tuttuja paikkoja ja jatkuvuutta sekä osallisuutta omaan yhteisöön. Kirjallisuus ei tarvitse kuin tekijän ja lukijan, ja lukija lähellä sijaitsevan kirjaston. Ei pörhistelyä. Keskustakirjasto kaikille avoimena kaupunkitilana on ihan hieno hanke, jota itse olisin kuitenkin valmis lykkäämään aikoihin, joina siihen on paremmin varaa. Vaikka me kuinka vakuuttaisimme kaupunkimme asukkaille että ei, ei se syönyt teiltä lähikirjastoa, asukkaan voi olla tätä aika vaikea uskoa jos lähikirjasto kumminkin meni.

Toivottavasti ei mene. Toivottavasti tuleva designpääkaupunki Helsinki on jatkossakin ihmisiä varten. Myös ihan tavallisia ihmisiä.

Kiitos.

 

Täällä puhutaan koko ajan tehostamisesta. Täällä puhutaan koko ajan tuottavuudesta.

Minua ei enää väsytä. Minun tekee mieli kahvia.

 

On keskiyö.

Budjettiraamin lähetekeskustelu päättyi juuri.

Kokous jatkuu.

 

Kotona on taas juotu korviketta.

Onkohan täällä istuminen sen arvoista, en ole ihan varma.