Se oli jotenkin erityisen voimakas tällä kertaa, omituinen olo valtuuston kokouksen jälkeen.

Tai oikeastaan koko kokouksen ajan .

Kyyneleet tulivat onneksi vasta kotona.

 

Helsingin kaupunki hajotti loppusyksystä Romaniasta tulleiden kerjäläisten asumuksia. Valtuutettu Kimmo Helistö teki romanien kohtelusta sen jälkeen välikysymyksen, jonka allekirjoitti 17 valtuutettua.

Minäkin olisin allekirjoittanut sen, ellen olisi ollut poissa kokouksesta silloin. Oli joku toinen homma meneillään silloin, meillä taidettiin parannella jotain palovammaa.

Tänään Helsingin kaupunginvaltuusto keskusteli kaupunginhallituksen vastauksesta välikysymykseen. Valtuutettu Helistö esitti asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Kiinnostuneet voivat lukea palautusesityksen perustelut kaupunginvaltuuston kokouspöytäkirjasta.

Valtuutettu Virkkunen istui pulpetissaan ja tunsi olevansa kokonaan väärässä paikassa.

Niin kuin hän olikin.

Valtuutettu Virkkunen pyörähti pöntössä ihan vaan lyhyesti, vähän vihaisena. Veti jotenkin vihaiseksi koko touhu.

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät ihmiset,

 

täällä ehdotettiin kerjäämisen ja kaupustelun kieltämistä. Kielletään kaupustelu ja vähennetään meidän kaikkien päälle vyöryvää mainosten tulvaa. Kerjääminen voidaan jättää kieltämättä. Köyhyys ja kärsimys eivät poistu kieltämällä.

Ei myöskään pakkanen, vaikka ihmiskunta onkin ollut sen suhteen valtavan yritteliäs. Ulkona on kuitenkin vielä toistaiseksi pakkasta. Romanit, joista nyt puhumme, ovat ihmisiä. Näiden yksittäisten ihmisten kohdalla ei ole kyse siitä, etteikö mitään voisi tehdä. Heidän voidaan antaa viettää yönsä lämpimässä. Hätämajoitusta voidaan pidentää.

 Sinä päivänä kun Helsingin kaupunki hajotti kerjäläisten asumuksia, minua hävetti olla helsinkiläinen, ja hävettää edelleen. Etenkin kun lueskelen papereistamme, kuinka kalliiksi näiden asumusten purkaminen kaupungille tulee. On myös melko absurdia viitata siihen, että asumukset tulee purkaa, koska ne eivät täytä paloturvallisuusvaatimuksia. Poistumistiet kun eivät ole kunnossa.

Tätä voi kommentoida vain yhdellä sanalla: haloo.

Käytimme juuri nelisen tuntia kauniiseen puheeseen tasa-arvosta.

Haluaisin kysyä, mitä se puhe oikein oli, jos ei se koskekaan kaikkia meidän kaupunkimme kaduilla näkyviä ihmisiä – myös istuvia. Tarkoittaako esteettömyys kaupunkimme kaduilla sitä, että rumat kerjäläiset eivät pyöri jaloissa?

Minun mielestäni ei. Kannatan valtuutettu Helistön palautusesitystä.

 

 

Lisäksi sitä kannatti muistaakseni vain 26 muuta valtuutettua, sekä yksi joka painoi vahingossa väärää nappia ja siis vastusti.

Kokouksen jälkeen valtuutettu Virkkunen voi jotenkin pahoin. Hän ei oikeastaan tarkasti edes tiedä miksi. ”Minäkään en pidä hurskastelusta, ja lisäksi vihaan politiikkaa,” hän tuli sanoneeksi mikrofoniin siellä salissa.

Molempi on totta.

Ja niin puhuu vain hyvin huono poliitikko. Ja vielä väärässä paikassa.

 

Se tunne on jotain hyvin fyysistä. Jotain sellaista tuntee varmasti eläin, joka on eksynyt väärälle reviirille. Tai väärään laumaan.

Silloin tuntee, ettei kuulu joukkoon. Vaikka ehkä jollain lailla kuuluisi.

Sellainen eläin alkaa kaiketi voida pahoin.

 

Kotona väsynyt puoliso huuhteli kahta eri tuttipulloa. Päällikkö ja pahnanpohjimmainen olivat rähjänneet sekä vuorotellen että yhtä aikaa, ennen viimeisiä nukahtamisiaan.

Minä olin väärässä paikassa, perheenäiti ajatteli.  Minun olisi pitänyt olla täällä. Täällä minusta olisi voinut olla jollekin jotain iloa. Edes jollekin. Edes sille kaikista pienimmälle. Vaikka muille minusta onkin kai enimmäkseen harmia.

 

Miksen minä tuntenut itseäni Helsingin kaupunginvaltuustossa tänään mitenkään tarpeelliseksi? perheenäiti miettii kotona, kun kaikki muut nukkuvat.

Siksi kun minä en koskaan tee siellä mitään, hän vastasi itselleen. Minä vain puhun.

 

Se tunne on jotain hyvin fyysistä: tekisit jotain.

Tekisit joskus jotain viisasta.

 

Valtuutettu Virkkusta järkytti Helsingin kaupunginvaltuustossa tänään se, kuinka suurella hartaudella ja perinpohjaisuudella valtuusto ensin pyöritteli neljä tuntia kaupungin tasa-arvosuunnitelmaa, ja kuinka näppärästi ääni vaihtuikaan kellossa sitten kun alettiin puhua kerjäläisistä.

He eivät enää olleetkaan yksittäisiä ihmisiä tasa-arvon tarpeessa. He olivat jonkin isomman asian edustajia. Se asia, kaupunginjohtaja totesi, ei kuulu meidän kulttuuriimme.

Meidän kulttuuriimme, valtuutettu Virkkunen totesi silloin mielessään, kuuluu sen sijaan raskaan sarjan paskanjauhaminen. Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, muun löpinän muassa.

 

Tuli sitten hyväksyttyä se Helsingin kaupungin tasa-arvosuunnitelma. Samassa kokouksessa, jossa ehdotettiin kerjäämisen kieltämistä Helsingissä.

 

Kuvotus on hyvin fyysinen tunne, ja kuulumattomuus.

Kuulumattomuus on surullinen tunne, mutta ei sitä sivuuttaakaan kannata.

Kaikkiin joukkoihin ei pidäkään kuulua.

 

Miksi minusta aina tuntuu tältä kun tulen sieltä kotiin, perheenäiti ajatteli kotona, ja vastasi itselleen:

siksi kun sinä et kuulu sinne. Tyhmä.

Tekisit sen sijaan joskus jotain. Tekisit jotain viisasta.

 

Omaa kantaa kaupungin kerjäläiskysymykseen voi tarkastella tarkkailemalla itseään silloin kun kävelee kadulla polvillaan kerjäävän ihmisen ohi. Mitä silloin tapahtuu?

Mitä teille silloin tapahtuu? Minua hävettää.

Minusta se on hyvä. Häpeän sitä että kävelen siitä vain ohi.  Vaikka toisella on kylmä.

Minun häpeäni ei auta kadulla kerjäävää ihmistä millään lailla. Mutta se päivä, jona minua ei enää hävetä – en minä silti sitä halua nähdä.

Vaikken teekään mitään. Vaikka toisella on kylmä.