Jotta perheenäiti kertoisi joka päivä, mitä hän joka päivä ajattelee, hänen olisi joka päivä kirjoitettava jotain siitä, mistä hän kirjoittaa joka päivä jotain sähköposteihinsa.

Siitä pahuksen palveluverkosta siis.

 

Aikaa on vähän, monellakin tapaa. Aikaa on vähän ja asiaa paljon. Etenkin omassa päässä.

Huomenaamuna perheenäiti, päällikkö ja pahnanpohjimmainen vierailevat Soinisen koululla. He nousevat luvattoman aikaisin, vaihtavat kahdet vaipat liian aikaisin, nousevat bussiin liian aikaisin ja yrittävät ymmärtää.

Että miksi tämä kaikki.

Sitä perheenäiti on yrittänyt viime päivinä ymmärtää, omassa päässään.

 

Ei ole niin, etteikö minulla olisi mitään tämän kummempaa sanottavaa. Olisi paljonkin. Aikaa vain ei enää ole.

Ei ole enää aikaa ajatella ääneen, ja jos onkin, sitä on luvattoman vähän. Ja perheenäiti – hän on ryhtynyt käyttämään ylimääräistä, vähäistä omaa öistä aikaansa: lepoon. Tämä on kokonaan uusi keksintö. Lisäksi perheenäiti: ui.

Se tekee hyvää perässä raahattavalle selluliitille, ja selluliitin kuhmuroittamille ajatuksille. Molemmat tuntuvat kevenevän. Vaikka kuhmura jää.

Yrittäkää ymmärtää. Vielä minä puhun. Sitten kun on sen aika.

 

Joskus on kuitenkin aikaa älyttömyyksiin, onneksi.

Minun on ihan pakko laittaa tämä tähän. Tänä yönä on koittanut se päivä, jona perheenäidin, tuon keski-iän kuhmuroittaman ihmisen harmaasta blogista löytyy linkki youtubeen.

Kyllä. Nyt on nimittäin ihan pakko. Haluan muistuttaa teitä siitä, että on sitä ennenkin osattu.

 

Perheenäiti palaa suomalaisuuden juurille. On sitä ennenkin, ennen tätä pitkästyttävää designpääkaupunkihehkutusta, osattu olla kansainvälisiä ja tehdä maailmanlaajuinen vaikutus.

Me ollaan tytöt ja pojat tehty maailmankaikkeuteen ihan lähtemätön vaikutus. Tämä videonpätkä ei ehkä poistu avaruudesta ikinä. Onneksi. Päällikkö jäi tähän koukkuun, ja perheenäiti myös. Päällikkö jotenkin lumoutui siitä – hän ei ymmärrä, mistä ihmeestä tässä oikein on kyse, siksi hän haluaa katsoa sen uudestaan, uudestaan ja uudestaan – ja perheenäiti, noh, ehkä muistatte:

hän halusi nauraa.

Kiitos Mennyt Suomi. Juuri tätä minä tarvitsin. Tarvitsin muistutuksen siitä, että silloin tapahtui ihan samaa kuin nytkin: silloinkin yritettiin olla olevinaan.

Ja sille, mitä tapahtuu nyt vakavalla naamalla, nauretaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua kyyneleet silmissä.

Saatte katsoa tämän vain sillä ehdolla, että katsotte sen loppuun asti.  Ja ajattelette sitä sitten designpääkaupungin avajaisissa.

Jos kaupungista siis on vielä jotain silloin jäljellä.

 

Iloista päivää. Designpääkaupunkimme avajaisten koreografia on valmis, olkaa hyvät.