Tapahtui jotain ihmeellistä.

Kaikki nukahtivat kello kymmeneltä.

Kaikki paitsi – no jaa. Kyllä minunkin teki mieli.

 

Päällikkö on puhunut. Hän on puhunut koko päivän. Päällikkö ylipäätään puhuu aika paljon.

Se on liikuttavaa. ”Mennään peluskouluun”, hän sanoi aamulla eteisessä täysissä toppavehkeissä. Sitten mentiin.

”Huomenna minä liifkaan ton vauvan”, päällikkö lupasi toissapäivänä ystävällisesti. Eikä liiskannut, uhkasi vain. Pelkkä uhkailu helpotti. Tänään päällikkö silitti pahnanpohjimmaista ja sanoi: ”minä hilitän hitä. Minä oon taitava tyttö hilittämään vauvaa.”

Se on totta. Tosin, kun päällikkö silittää pahnanpohjimmaista, hänen hampaansa narskuvat. Taitavuudella päällikkö ilmeisesti viittaa siihen, ettei hän liiskaakaan vauvaa vaikka tekisi mieli.

Perheenäidin mielestä päällikkö onkin siksi huipputaitava. Hän kykenee hillitsemään itseään.

Omalla tavallaan. Etuhampaasta tosin on jo lohjennut pala.

 

Elämä on nopea arki. Nopea arki on nopeita päiviä, ne alkavat aamusta ja kun perheenäiti istahtaa hetkeksi alas, on tullut yö. Mihin päivä meni? hän kysyy silloin, eikä kukaan vastaa. Menikö se hukkaan? perheenäiti miettii, eikä ole aina aivan varma.

Se leijonanosa päivästä, joka syötettiin kotitaloudelle, se nyt meni hukkaan ihan varmasti. Ihan pysyvästi. Mutta ne lyhyet hetket, joina katseltiin kotitalouspyristelyn lomassa lattialla lojuvia lapsia – ne eivät ehkä menneet.

Ja sitten on päiviä, jotka olisi voinut jättää kokonaan väliin. Kuten toissapäivä. Sen olisi voinut hukata jo etukäteen, jos vaan olisi tajunnut:

 

Sunnuntaipäivä. Kotona kaksiossa oli kaaos. Pahnanpohjimmainen aloitti päivän pulauttamalla ensin perheenäidin hiuksiin ja seuraavaksi sisään tämän rintaliiveihin. Keittiöstä kuului kilahdus ja kirosanoja. Tiskipöydälle kaiken tiskin päälle hajosi lasi.

Perheenäiti pyyhki itseään rätillä ja yritti tehdä aamiaista. Kermaviilipurkin sisältö räjähti matolle. Puoliso alkoi liimata kolmeen osaan mennyttä syöttötuolia. Liima levisi keittiön lattialle. Päätettiin:

lähdetään punaiseen taloon. Heti.

Pikkuväki pakattiin autoon.

Nurmijärven kohdalla, kun autossa edelleen oli sisällä viisitoista astetta pakkasta, eikä kuski edelleenkään nähnyt ikkunoista ulos, todettiin: tämän auton lämmityslaite ei enää toimi.

Käännyttiin takaisin kotiin. Pahnanpohjimmainen huusi koko matkan nenä punaisena. Päätettiin: käydään saman tien kaupassa, niin oltaisiin käyty edes jossain.

Marketissa puoliso osallistui pesukoneen arvontaan. Kerro meille, miksi juuri sinun pitäisi voittaa tämä pesukone?! kupongissa kysyttiin iloisesti . Puoliso vastasi ilmeenkään värähtämättä:

”koska vaatteeni ovat likaiset”.

Sitten palattiin kotiin. Kaksioon. Kaksiossa pestiin kuusi koneellista pyykkiä ja sitten kaksio siivottiin.

Sotku palasi jo yöllä. Päivä oli mennyt hukkaan. Olisin hukannut sen jo etukäteen jos vaan olisin tajunnut.

Meidän tuurilla me voitetaan se pesukone. Koska se ei mahdu meille. Vain nopea arki mahtuu. Nopea arki ja nopeat lapset, nopeita kasvamaan.

Nopeat yöt, nopeasti nukuttu.

Uudet päivät. Nopeasti hukattu.

 

Minä muistan kun aika pysähtyi. Toivoin silloin vain yhtä: että se kuluisi.

Nyt aika kuluu, ja kun se kuluu, se kuluu liian nopeasti. Kun kermaviili räjähtää matolle, minä ajattelen vauvani hautajaisia. Se auttaa. Kermaviili on pikku juttu.

Elämä ei. Mutta se kuluu nyt liian nopeasti.

Liian hukkaan.