Takana ovat ajat, joina ajatukset ehti pukea sanoiksi. Joka päivä, tähän.

Mutta ajatukset, niiden aika ei vielä ole ohi. Ajatukset kulkevat mukana, päässä jossain aivojen takana.

 

Lyhyesti, ennen kuin päällikkö ja pahnanpohjimmainen heräävät – tuo parivaljakko siis, joka yleensä nukkuu päiväunensa eri aikaan, sikäli kuin ylipäätään nukkuu:

minä alan saada tarpeekseni siitä, mikä minua kävelee vastaan jokaisella helsinkiläisellä koululla, jolla opetuslautakunnan jäsenen ominaisuudessa lapsineni vierailen. Alan saada tarpeekseni siitä samasta viestistä, joka jokaisella lakkautusuhan alla olevalla koululla on luettavissa puhujien rivien väleistä:

tätä ei ole hei oikein mietitty. Kukaan ei ole kertonut meille, mihin meidän erityisoppilaat jatkossa laitetaan.

Tätä ei ole oikein, totanoinniin, mietitty.

 

Ajattelin vuodattaa kaiken tähän vasta sitten, kun olen vieraillut niillä kaikilla kouluilla. Ajattelin koota ajatukseni sitten, palasista keittiön lattialta. Mutta ei kuulkaa – kyllä minä nyt alan saada tästä tarpeekseni.

Alan saada tarpeekseni siitä, että koulujen käyttötarkoitus on unohdettu. Ne eivät olekaan opettamista ja oppimista, ne eivät olekaan pedagogiikkaa, ne eivät olekaan syrjäytymisen ehkäisyä käytännössä, vaan vain puheissa, ne eivät olekaan lapsia varten, eivät varhaista tukea, eivät varhaista puuttumista – ne eivät olekaan yhteisöjä, ihmisten tekemiä – ne ovatkin vain rakennuksia.

Ja liian kalliita lapsille.

 

Häpeä on nyt selvästikin perheenäidin päivän, tämänkin päivän sana. Ja mikä tänään hävettää, kaikista eniten?

Ei se, että pahnanpohjimmainen pulautti tänä aamuna Siilitien peruskoulun johtokunnan puheenjohtajan kengälle. Eikä se, että pahnanpohjimmainen pulautti toissa viikolla Soinisen koulun hissiin samaan aikaan kuin se hissi jäi jumiin, eikä se, että perheenäiti siellä sitten huuteli hississä pikkuväen kanssa ovea hakaten että totanoinniin, totanoinniin. Eikä se, että päällikkö levitti kerran kaksi viikossa kaikki perheenäidin tavarat erilaisten koulujen lattioille, lauloi niissä erilaisia lauluja kesken aikuisten puheen, riisui niissä itseltään milloin mekon, milloin vaipat, istui milloin pöydällä, milloin toisella pöydällä, eikä se, että perheenäiti myöhästyi tänään Siilitien peruskoululta siksi, että sen jälkeen kun kaikille kolmelle oli vedetty aamulla silmät ristissä toppavehkeet päälle, olikin aika käydä potalla.

Mikään näistä ei hävetä perheenäitiä, koska kaikki niistä on ihan vain elämää. Vaikkakin hän onkin kovin pahoillaan siitä tahmeasta kengästä. Sen sijaan perheenäitiä hävettää se, että monilla tai kaikilla näillä kouluilla joudutaan

-          selvittämään opetuslautakunnalle, että toisin kuin olemme itsekin lehdestä saaneet lukea, koulussamme ei juurikaan ole mitään ylimääräisiä tiloja

-          kertomaan opetuslautakunnalle, että koulumme on vastikään remontoitu

-          olemaan huolissamme erityisoppilaidemme tulevaisuudesta

-          olemaan väsyneitä siihen, että meiltä puuttuu koulurauha

-          olemaan turhautuneita, eikä vähiten siihen, että meiltä puuttuu koulurauha

-          kokemaan ettei meidän tekemäämme työtä mitenkään kaupungin taholta arvosteta

-          tuntemaan, ettei meitä kuunnella

-          sekä lopuksi: toteamaan opetuslautakunnalle, sivulauseessa, että opetustoimen johtaja ei muuten ole koskaan käynyt meidän koulussamme.

 

Häpeän paras puoli on se, että se muuttuu ennen pitkää suuttumukseksi. Suuttumuksen paras puoli on se, että sitten kun sitä ei enää jaksa, sen voi jalostaa.

Vaikkapa vastuullisen päätöksenteon käyttövoimaksi.

 

Säästöjen vaatimisen yhteydessä tupataan puhua vastuun kantamisesta. On jotenkin tosi hienoa ja rohkeaa tehdä ikäviä leikkauspäätöksiä ja kantaa siten vastuuta kaupungin taloudesta.

Minä näen tämän asian näin:

ikävän leikkauspäätöksen tekeminen ei saa olla mikään itsetarkoitus. Jos puhutaan vastuun kantamisesta, täytyy pystyä kantamaan vastuu myös, ei pelkästään sen päätöksen tekemisestä, vaan ennen kaikkea sen seurauksista.

Jokainen niin kutsuttu ikävä päätös on loppujen lopuksi arvovalinta. Jokainen lakkautettu koulu ja maailman tuuliin hajotettu yhteisö kertoo, täysin yksiselitteisesti: tästä kohtaa, juuri tästä, meillä oli varaa säästää.

Se, kuinka vastuullisesta toiminnasta silloin on kyse – etenkin kun säästö perustui kaupungin itseltään perimään vuokraan ja väestöennusteisiin, jotka ovat kuitenkin vain pelkkiä ennusteita, ja joiden mukaan lasten väheneminen kaupungissa on tilapäistä – sen päättää kukin itse.

 

Opetuslautakunnan jäsen Virkkunen kysyy itseltään nykyään joka ilta:

kenelle sinä olet tässä vastuussa?

Hän on monena iltana ollut oman kysymyksensä jälkeen hyvin hiljaa.

 

Jos ette säästä tilakuluista, te joudutte pian karsimaan muusta. Näin on sanottu.

Se vetää hiljaiseksi. Mutta:

nähtyäni niin monien lakkautettaviksi esitettyjen koulujen seinillä niille parin vuoden sisään asennetut smartboardit – ei, suomenkielinen termi ei tässäkään olisi pahitteeksi, jotta minäkin saisin jotain tolkkua siihen, mitä tällä välineellä oikeastaan on tarkoitus tehdä, sillä välinehän se kai vain on eikä itsetarkoitus, vai mitä? – en voi kuin todeta että me tosiaankin teemme tässä arvovalintaa ja lujaa. Teemme aikamoista valintaa. Lakkautamme kouluja osittain siksi, että enää niitä ei voida pyörittää pelkällä taululiidulla. Edes vaikeina aikoina.

Anteeksi nyt, anteeksi tämä selväjärkinen hetkeni: miksi ei?

 

Smartboard, mikä ikinä se onkin, on ehkä kuitenkin vain vertauskuva. Ei se kai ihan niin kallis ole, että sen pois jättäminen oikeasti pelastaisi jonkun koulun tai kaupungin talouden. Mutta vertauskuvana se toimii paremmin kuin hyvin.

Sillä se jää sen tyhjäksi jäävän koulun seinälle. Välineeksi - mihin? Mikä olikaan sen tarkoitus? Olla sittenkin itsetarkoitus?

 

Lopuksi vastaus kysymykseen, jota hetki sitten välttelin: kenelle sinä olet vastuussa?

En voi olla samaan aikaan kaikille.

Mutta itselleni voin.

Voin tehdä vain päätöksiä, joiden jälkeen pystyn katsomaan peiliin.

Eikä sekään ihan välttämätöntä ole. Mutta kunhan pystyn sen jälkeen katsomaan lapsiani silmiin.

Kaikkia lapsiani - myös muiden.

Mikä se sellainen äiti on, joka vain omia lapsiaan rakastaa, on eräs suomalainen presidentti kuulemma sanonut. Eräs tasavaltamme nykyinen.

Hyvä kysymys.

 

Kaikille heille, jotka tykkäävät puhua tilaväljyydestä puhuessaan kouluista, suosittelen käyntiä paikan päällä näissä tilaväljyydestä kärsivissä kouluissa.

Niissä tapaa aikuisia ja lapsia. Heillä on siellä ihan oikein jotain puuhaakin, sen lisäksi että he ovat valtava menoerä kaupungin budjetissa.

Kannattaa katsoa heitä silmiin. Sen jälkeen voi vilkaista ympärilleen: onko täällä liikaa tilaa? Juuri näille puuhille?

 

Vasta sitten kannattaa vetää joku johtopäätös. Jostain. Ja puhua ns. Pajusen listan yhteydessä vajaakäytössä olevista tiloista.

Lopuksi haluaisin tietää, minkälaista tilojen teho- ja yhteiskäyttöä Hämeentien ja Kaikukadun kulmauksessa sijaitsevalle hienolle vanhalle Elannon talolle on suunniteltu. Sille, jossa minäkin kokoustan noin kolmen viikon välein, hyvin kauniissa, isossa huoneessa.

Opetusviraston isossa talossa, joka on tyhjillään joka ilta.