Puoliso hävisi ansaitulle hunningolle. Oikein luvan kanssa. Vaikkei siihen lupaa tarvitakaan.

Perheenäiti työnteli tyttäriä hangessa, kauppaan ja sen sellaista, kahta pientä ja kolmas kulki kyljessä omin jaloin.

Illalla tultiin kotiin.

Ne nukahtivat ympäri pientä kotia, isot ja pienet tyttäret. Yksi sohvalle, kaksi toiselle sohvalle, eri päin. Kukaan ei nukahtanut sänkyyn.

Yhdellä ei omaa sellaista enää edes ole. Se otettiin pois hyllyltä putkiradion vierestä ja kannettiin vintille, tarpeettomana. Pahnanpohjimmaisen yöpaikka on kainalossa.

 

Perheenäiti istui keittiön pöydän ääressä. Kotiin tuli poika.

Poika katsoi kahta vanhinta, nukkuvaa pikkusiskoaan keittiön sohvalla eri päin ja sanoi:

on noi kieltämättä aika liikuttavia.

Ai noi? perheenäiti ajatteli, minusta te olette kaikki.

 

Esikoinen, poika, toi eräänä päivänä kotiin Ystävän. Puoliso katsoi perheenäitiä silloin terävästi ja kuiskasi: miltä tuntuu olla anoppi?

Älkää kiusatko minua, perheenäiti ajatteli silloin vauva sylissään. Ei vanhaa ihmistä saa kiusata.

 

Perheenäiti ei liiemmin esitä pojalleen kysymyksiä. Hän ei kysy kaikkea sitä, mitä tekisi mieli. Antaa nuorten ihmisten olla rauhassa. Ystäviä vai Ystäviä, mitä se minulle kuuluu. Vaikka kiinnostaisi.

Pääasia että on ystäviä.

Jotain perheenäiti tietenkin kuitenkin kysyy. Hän heilauttaa myöhään illalla pojalleen kättä yli törkyisen kodin ja kysyy tietenkin: oletsä muuten selittänyt tämän hänelle jotenkin?

Joo, esikoinen vastaa, myöhään illalla. Mä sanoin että mulla on outo perhe ja me asutaan kaksiossa.

Hyvä, perheenäiti ajattelee. Heti perään poika jatkaa, hyväntuulisesti: ajattelin että jos se häntä jotenkin häiritsee, niin mitäpä mä sille voin. Varoitin kumminkin.

 

Kasvatin vahingossa lapsen, jonka itsetunto on okei, perheenäiti ajattelee silloin. Kaikkeni yritin, eikä  silti mennyt pilalle. Ihme tyyppi.

 

Ihme tyyppi kävi elokuvissa ja tuli sitten kotiin. Ihme tyyppi käy koulua, ihme tyyppi käy autokoulua, ihme tyyppi tekee itselleen keittiössä joka päivä voileipiä ja juttelee.

Ihme tyyppi on aina ollut. Ihme tyyppi on ollut perheenäidin kämppäkaveri perheenäidin koko aikuisen, niin sanotun aikuisen elämän ajan.

Minulla tulee häntä niin ikävä, perheenäiti tajuaa yöllä, kun esikoinenkin nukkuu. Niin ikävä. Kohta hän lähtee. Hän on asettumassa sellaisiin kuoppiin.

 

Miksi ajan pitää kulua. Eikö se voisi vain olla. Eikö me voitaisi olla aina näin. Että olisi aina yksi vauva, yksi leikki-ikäinen ja yksi iso tytär, ja että ihme tyyppi, esikoinen, olisi aina kotona. Tekisi aina voileipiä ja juttelisi.

Minulla tulee häntä niin ikävä.