Pahnanpohjimmainen oli valtuuston pikkujouluissa loppuun asti.
Hän nukkui koko ajan.
Koko ajan sylissä.
Keskiyöllä kaupungintalon aula oli apea.
Juhlasalista kuului ilonpito.
Ilo oli ehkä aitoa, ehkä ei.
Se valkeni minulle viimein:
mikä tässä paikassa on niin masentavaa? Tässä koko talossa?
Vilpittömyyden puute. Kaikessa.
Miten se valkeni?
Siten että istuin joitain päiviä sitten toisessa salissa.
Sielläkin puhuttiin.
Vanhemmat puhuivat lastensa koulusta. He olivat huolissaan.
Taas. Ja tällä kertaa:
muustakin kuin vain omien lastensa koulusta.
He olivat huolissaan tästä kaikesta. Yhdessä.
Huoli oli vilpitön, ja yhteinen.
Siinä salissa oli jotain yhteistä.
Oltiin yhdessä. Oikeasti, ei vain leikisti.
Kaupungintalossa ollaan vain leikisti.
Se on masentavaa.
Yöllä pahnanpohjimmainen tuli kotiin taksilla.
Kotona hän virnisti, unissaan.
Kotona ihana sotku. Se nukkui, oikea elämä.
Yöllä sataa lunta.
Aamulla katsoin lapsia, minua itketti.
Illalla kuuntelin aikuisia. Minua masensi.
Yöllä sataa lunta.
Yö on hiljaa, ja väsymys.
Lumi on myös.
Kommentit