Hetkeä ennen kuin perhe nukahtaa, hetkeä ennen kuin perhe saa itsensä unikuntoon tai perheenäidin laittamaan itsensä unikuntoon, hetkeä ennen, sinä hälyisenä iltasekoilun hetkenä, perheenäiti makaa aina hetken sängyllä ja meinaa nukahtaa. Siihen tuttuun hälyyn.

Voi miten se olisikin ihanaa. Ettei olisikaan mitään, mitä pitää vielä ennen omaa nukahtamista tehdä. Ettei olisi mitään mistä vastata. Ettei olisi mitään ajateltavaa.  Että saisikin nukahtaa ensimmäisenä, ennen muita ja ennen tonttua.

Että saisikin vain nukahtaa.

Ja sitten, sitten kun ne viimein hiljenevät, kaikki, hiljaisuus on liian kuuluva.

Ei siihen enää nukahda. Hiljaisuus tulee ja tuo ajatukset, ja tonttu, sen täytyisi taas etsiä sitä punaista kartonkia johon kirjoittaa se viesti. Sitä joka on aina öisin loppu. Sen täytyisi keksiä jotain sukkelaa. Vaikka se olisi itse vähän loppu.

 

Joka ilta, nykyään, perheenäiti ajattelee Helsingin kaupunkia.

Se alkaa nyt jo olla aika ahdistavaa.

 

Olisikohan se kuitenkin jonkinlainen etuoikeus, perheenäiti miettii tänä yönä, nähdä se kaupunki kahdelta eri taholta. Ja tajuta, kuinka kaukana ne tahot ovat toisistaan. Valovuosien päässä: kaupunkilainen, jonka asiasta päätetään, ja se päättäjä. Asioista päättäjä, oli se sitten virkamies tahi poliitikko. Sillä kumpihan heistä oikeastaan, totanoinniin, asiat päättää?

Ehkä se on etuoikeus, voi olla, mutta ahdistavaa se silti on. Tajuta se kaikki.

Ennen, tavallisena äitinä, joka oli huolissaan lastensa koulun lakkautusuhasta, oli helpompaa. Asia oli yksinkertainen: tämä ehdotus on järjenvastainen.

Niin kuin se olikin. Puhutaan niille järkeä, perheenäiti päätti silloin.

Ja nyt, tavallisena äitinä, joka on paitsi huolissaan omien lastensa koulun lakkautusuhasta, myös monien muiden, ja sitä paitsi mukana päättämässä niistä kaikista, sellaisena tavallisena äitinä onkin jo paljon hankalampaa, ja miksi? Siksikö, että pitäisi ottaa vastuu jostain isosta päätöksestä?

Ei siksi. Vaan siksi, että nyt, nyt vasta, kun asian näkee toiseltakin suunnalta, ison kokouspöydän äärestä esityslistat kädessä – nyt vasta tajuaa, kuinka hurjaa touhua tämä koko kaupunki oikeasti on.

Tällä kertaa ehdotus on aivan yhtä järjenvastainen kuin ennenkin, eri muodossa vain, mutta kuulkaa: ison pöydän äärestä käsin se saadaan näyttämään aivan toiselta.

Minä en tiedä, tekeekö kukaan sitä oikeasti tahallaan. Luultavasti ei, tai en tiedä. Mutta tämän tiedän:

ison pöydän ääressä kukaan ei omasta mielestään tee yhtään järjenvastaista päätöstä. Päinvastoin – ja tämä onkin kaikista pahinta: ison pöydän ääressä tehdään iso päätös nimenomaan kaiken järkevyyden nimissä. Että saataisiin kaupungista entistä järkevämpi.

Ja että se kehittyisi.

Kehityksen pesuveden mukana sitten menee jotain, ja mitä – sitä ei voi tietää, jos ei edes tajua sitä vettä heittävänsä.

Ison pöydän ääressä sitä ei välttämättä koskaan tajua.

 

Keskiyöllä, keskellä tätä yötä, perheenäiti tajuaa:

iso pöytä on liian kaukana.

Se on aivan liian kaukana sieltä, mihin tehty päätös kalahtaa. Aivan liian kaukana.

Niin ei saisi olla.

 

Miten tämä kaupunki muutettaisiin ihan kokonaan, perheenäiti miettii. Ihan kokonaan toiseksi?

Vain yhdellä tavalla. Se pitäisi hajottaa kyliksi.

 

Perheenäiti istui tänään päällikön ja pahnanpohjimmaisen kanssa oman leikkipuistonsa puurojuhlassa. Meteli oli korviahuumaava. Päällikkö ei ollut moksiskaan, hän leikki, pahnanpohjimmainen ei ollut moksiskaan, hän nukkui, ja perheenäiti oli moksiskaan ja kutoi päällikölle villapaitaa, joka myöhästyi. Pakkaset ehtivät ensin, päälliköllä on jo nuha.

Oman leikkipuistonsa. Minulla on oma leikkipuisto, perheenäiti ajatteli. Tämä on minun ja minun lasteni puisto. Meidät tunnetaan täällä nimeltä ja meitä tervehditään, iloisesti, vaikka me olisimme täältä monta viikkoa poissa, kotona tietokoneen äressä. Meidät muistetaan täällä. Me kuulutaan tänne, vaikkei käytäisi joka päivä. Vaikkei oltaisi paikalla silloin, kun puistossa suoritetaan asiakkaiden laskenta. Se, johon kaupunki ohjaajat pakottaa, jotta saataisiin selville, mikä kaupungin puistoista on kaikista turhin.

Sellainen, jossa käyvät vain jotkut, eivät joka päivä kaikki.

Minun leikkipuistoni. Minä oikeastaan vihaan leikkipuistoja, en osaa leikkiä niissä, niissä on tylsää, ja silti kuulin tänään sanovani leikkipuiston ohjaajalle, joka piti sylissä minun vauvaani että saisin itse vedettyä kengät jalkoihini: ihanaa kun on tämä puisto.

Sillä ihanaa se on. Maailmassa on joku paikka, jossa minun kaikista pienimmät lapseni jo tunnetaan. Jokin minne he voivat kuulua, missä he voivat tavata ihmisiä, jotka he itse tuntevat jo nimeltä. Kaksivuotias tuntee jo nimeltä ja muistaa. Kotiin tullessa hän muistelee: sejase oli siellä. Sejase oli siellä. Käytiin puistossa, päällikkö kertaa, ja sejase oli siellä.

Se on tärkeää.

 

Ihminen tarvitsee oma kylän.

Ja silloin, kun ihmisellä sellainen on, sitä ei saa lakkauttaa.

Ihminen jää silloin irralleen.

 

Miten minä kerron tämän ison pöydän ääressä niin, että se kuultaisiin?

En tiedä. Mietin sitä nykyään joka ilta, ja joka ilta on siksi apea, ja miksi?

Siksi että minä tiedän, että ison pöydän ääressä minua ei kuunnella.