Perheenäiti on jätetty pahnanpohjimmaisen kanssa hetkeksi kahden.

Pahnanpohjimmainen nukkuu. Aina on joku jonka unta valvoa. Se on hyvä.

 

Viimeinen ilta. Sairaalan ikkunassa kaupungin valot.

Me ei tulla tänne enää.

 

Perheenäiti katsoo pahnanpohjimmaista. Kovin on kaunis, kovin on tuttu. Tuo on aina ollut.

Vain nimi puuttuu.

 

Muilla on aina ollut, valmiina. Perheenäiti on aina tiennyt, kumpi tulee.

Viimeisen kohdalla hän olikin väärässä. Loppuun asti ei kai jaksa osata ihan kaikkea.

 

Me tultiin hakemaan poikaa, perheenäiti tajuaa. Ja hämärässä, hetken aikaa yksin ollessaan, perheenäiti tajuaa:

me tultiin hakemaan meidän poikaa takaisin.

 

Pahnanpohjimmainen, perheen kolmas torstaitytär – tai neljäs, jos torstaina syntynyt perheenäiti itse vielä laskettaisiin tytöksi (mistä ei todellakaan ole mitään pelkoa, ei ainakaan jos katsoo tänään peiliin naama turvoksissa sairaalan valkeissa elefanttiverkkokalsareissa veriset tukisukat edelleen jalassa) – niin siis se nuorin torstaitytär, hän nukkuu kauniina. Hän on hieno, hän on ihana. Hän on tyttö. Juuri sopiva.

Ja hän muistuttaa edesmennyttä veljeään.

 

Me tultiin hakemaan meidän poikaa takaisin, eikä saatu, perheenäiti tajuaa. Hän ei tule. Meille tulee kotiin uusi pieni hieno tyttö, hyllylle putkiradion viereen. Hän sopii siihen oikein hyvin.

Meidän poika ei enää tule meille. Hän on kuollut. Me sanoimme hänelle: näkemiin, mutta hän ei tullutkaan takaisin.

 

Viimeisenä iltana synnytyssairaalassa perheenäiti katsoo ikkunasta kaupungin valoja, samoja joita aina ennenkin kun uusi pieni on syntynyt. Valot ovat samat, maisema on sama, mutta mikään ei enää kolmannen kerran jälkeen ole ollut samaa. Nyt on eri.

Kolmas poikanen ei tule takaisin. Hän on mennyt.

 

Hyvästi rakas. Ja rakas pahnanpohjimmainen: tervetuloa kotiin.