Perheenäiti nukahti iltayhdeksältä oven takaa kuuluvaan isojen lasten vaimeaan puheeseen. Keskiyöllä hän heräsi siihen, että kaikki ovat nukahtaneet.

Minun kai vain kuuluu valvoa, perheenäiti ajatteli. On emojen asia valvoa toisten unta. Että onko se tullut, ja riittääkö se. Niille.

Illalla, juuri ennen nukahtamistaan, kun turvonneita jalkoja särki, perheenäiti lähetti sängystään keittiöön tekstiviestin. Isoille lapsille. Että voisitteko höpistä vähän vaimeammin, syödä hedelmiä, ottaa jääkaapista keltaista monivitamiinia ja nukkua kunnon unet.

Mikähän kaikki tästä mahtoi mennä jakeluun.

 

Päällikkö heräsi aamulla iloisena ja kivuttomana. Hän katsoi neonpinkkiä pakettia kädessään ja totesi: "paketti". Joo sulla on siellä pipi, perheenäiti vastasi, haukotteli ja jatkoi: paketti hoitaa sitä. Se on niin kuin iso laastari. "Pipi tullut, ifo laastali", päällikkö vahvisti. Niin, perheenäiti sanoi.

Päällikkö ei ollut paketista moksiskaan.  Hän söi aamiaiseksi päivällistä ja vaappui ees taas pientä asuntoa näyttäen siltä, että käsi olisi amputoitu ranteesta. Ilman että se haittaa menoa millään lailla. Päällikkö siirteli tuoleja mieleisiinsä paikkoihin paketista välittämättä, kiipeili niille entiseen malliin ja katseli kannettavasta tietokoneesta myyrää.

Ja sitten kun perheenäidin silmä vältti, hän taapersi vähin äänin keittiöön. Siellä kurkkukipuaan sohvalla viltin alla paranteleva tytär todisti, kuinka päällikkö siirsi tuolin kylmän lieden eteen, nousi sille ja kokeili vapaaksi jätetyllä kädellään pää kallellaan miettiväisen näköisenä, onko lieden levy edelleen kuuma.

Niin se ihminen oppii. Kokeilemalla. Ja mitä? Tietenkin sen, että vain kokeilemalla asiasta voi saada täyden varmuuden. Siitä esimerkiksi, onko lieden levy kuuma.

 

Myöhemmin perheenäiti selasi lehteä sängyllä istuen. Kun hän nosti katseensa nähdäkseen, mitä päällikkö teki, hän näki kuinka päällikön odotus palkittiin. Tämä oli seisonut ikkunalaudalla nakuna käsi paketissa odottamassa aivan hiljaa, että häntä katsottaisiin, ja kun häntä sitten katsottiin, hän virnisti ja hyppäsi ikkunalaudalta sohvalle. Täysillä ja täysin holtittomasti, niin kuin aina. "Huljafti!" hän huudahti kiivetessään takaisin ikkunalaudalle ja jatkoi: "uudeftaan!"

Lohduta itseäsi, perheenäiti sanoi itselleen mielessään ja jatkoi heti perään: se sentään hyppää sisäpuolelle.

Ja kohta niitä on kaksi. Tai siis neljä. Tai siis -

 

Hiukan ennen keskiyötä perheenäiti näki tavallisen kunnallispoliittisen unensa. Siinä jokin järjetön päätös, joka näyttää esityslistalla oikein järkevältä, jätetään hänen selitettäväkseen niille ihmisille, joiden elämän se sotkee. Uni on tahmea ja loputon ja perheenäiti yrittää siinä parhaansa.

Eikä yleensä onnistu. Järjetön ei muutu sanoilla. Ei ainakaan järkeväksi.

 

Lääkärin katse. Niskassa koko päivän. Lääkärin katse, kun perheenäiti sanoi: joo ei tämä ole hänen ensimmäinen palovammansa, toinen käsi paloi alkuvuodesta. Lääkärin katse kun tämä vilkaisi silloin hoitajaa.

Se kuuluu hänen työhönsä se katse. Se kertoo välittämisestä, ja silti. Välittäminen on hyvä asia, ja silti.

Lääkäri ei sanonut mitään. Hän vain mietti.

Perheenäiti tietää kyllä mitä. Sitä ihan samaa, mitä perheenäiti olisi miettinyt itse.

Lääkärin katse niskassa koko päivän. Ei se mitään sanoja tarvitse, mutta jos niitä olisi ollut, niitä olisi ollut neljä:

lapsista pitäisi huolehtia paremmin.

 

Lääkärin katse, ja päällikön katse, kun hänen odotuksensa ikkunalaudalla viimein palkittiin. Päällikön terävä katse. Lääkärin terävä katse.  Päällikön odotus. Lääkärin odotus.

Päällikön odotus: katso mutta älä ehdi väliin. Lääkärin odotus: mene hyvä ihminen väliin, mitä siinä katsot? Oma odotus: katso äläkä ehdi väliin, ettei ilo menisi pilalle, mutta mene väliin silti. Pelasta se valoa nopeammin.

Oma odotus, siitä miten taitava ihmisen täytyisi olla. Miten nopea. Miten hyvä.

Niitä ei mitenkään ikinä voi kaikkia täyttää.

Eikä lastenklinikan lääkärille kuitenkaan voi sanoa: tässä nyt oli tänään aika paljon kaikenlaista, ja sitä paitsi meillähän on teidän kultainen kanta-asiakaskortti. Ei se koskaan ole mikään selitys - päin vastoin. Kanta-asiakkuus on pikemminkin epäilyttävää. Yhdeltä on palanut vuorotellen molemmat kädet ja yksi on kuollut? Mitähän siinä perheessä oikein tapahtuu?

Lääkärin katse niskassa koko päivän, ilman neljää sanaa:

hoitaisit asiat paljon paremmin.

Kotona sähköposti täynnä tuntemattomien lasten tuntemattomilta vanhemmilta tulleita viestejä siitä, kuinka lasten asioita kaupungissa pitäisi hoitaa paljon paremmin. Ettekö te päättäjät hyvät ymmärrä sitä?

Perheenäiti vastaa joskus joillekin vanhemmille: sinä olet oikeassa ja minä olen ihan samaa mieltä. Mitä vanhemmat silloin yleensä tekevät?

He hämmästyvät.

Mitä se keskimäärin kertoo päättäjistä?

Neljä sanaa.

Miksi te taas uudestaan yritätte väkisin runnoa läpi pari vuotta sitten huonoksi todettua päätöstä ja pidätte meitä ja meidän lapsiamme epävarmuudessa?

Siihen minä en osaa vastata.  

Yöllä tulee kunnallispoliittinen uni. Se on tahmea ja loputon.

Aamulla lapsella on käsi paketissa.