Päällikkö lähti isänsä kanssa ulos, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan.

Palovammapaketti näyttää pienen karhun isolta käpälältä. Sen päälle vedettiin iso tumppu ja tumpun päälle kurahanska. Päällikkö katsoi hanskaa tyytyväisenä, sitten hän vilkutti sillä äidilleen.

Ja lähti ulos.

Taivaan kiitos.

 

Kohta lähtevät kaksi muutakin, isälleen. Perheenäiti onnistuu ehkä olemaan minuutin verran yksin, minuutin tai ehkä kaksi.

Sen jälkeen hän nukkuu neljä yötä - nukkuu tai ehkä ei - ja sitten hänestä tulee perheenäidin sijaan suurperheenäiti.

Ja sen jälkeen hän tuskin nukkuu enää ikinä.

 

Perheenäiti katseli ympärilleen olohuoneessa ja vaipui epätoivoon. Mihin se vauva oikein laitetaan, oikeasti, hän ajatteli, yritti raivata keskilattialle tilaa lajittelemalla legot ja palikat erikseen ja totesi että se on ihan turhaa. Se ei auta mitään. Vauvan pinnasänky ei vaan kerta kaikkiaan mahdu mihinkään. Ei sitä keskilattiallekaan voi laittaa, jossainhan meidän on käveltäväkin.

Sitten perheenäiti raivasi matalalle hyllylle putkiradion viereen metrin verran tilaa, asetti siihen vauvan kantokopan ja päätti: pahnanpohjimmaisen paikka on tässä. Putkiradion vieressä. Tähän hän mahtuu.

Siinä kukaan ei, ehkä, astu vahingossa hänen päälleen.

 

Hetkeä ennen kuin isot kärttyiset lapset on saatu ulos, minuuttia ennen tai ehkä kahta, päällikkö astuu sisään ovesta.  "Puistosta tulin!" päällikkö ilmoittaa ovella onnellisena.  Kiva, perheenäiti huokaa, tervetuloa.

Laitoin vauvalle oman paikan tohon hyllylle,  perheenäiti valisti päällikköä.  Päällikkö hymyili. "Vauva tulee tänne mamman hyliin", hän sanoi. Niin, perheenäiti vastasi.

Niinpä niin. Ei sitä siinä hyllyllä kumminkaan pidetä. Se aikoo kumminkin olla vain sylissä. Sellaisia ne yleensä ovat. Ensin ne ovat muutaman kuukauden sylissä ja sitten ne ryhtyvät sotkemaan.  Harvoin meillä on vauvan sängyssä oikeasti mitään vauvaa pidetty. Enimmäkseen siinä on varastoitu lattialta noukittuja vaatteita, leluja ja kirjoja. Sekä pölyä. Vauvan sänky jääköön vintille. Sinne se sentään mahtuu.

 

Neljä yötä. "Mitä kiljoitat?" päällikkö kysyy perheenäidiltä. Juttuja, perheenäiti vastaa ja miettii, mistä pulppuaa tuo kaikki suomen kieli jota päällikkö on äkkiä alkanut tuottaa.

"Hiivotaan, hiivotaan" päällikkö laulaa ja sotkee lisää.  Hänen karhunkäpälänsä paranee kuulemma itsekseen, samoin kuin esikoisen jalka. Kumpaakaan ei tarvitse leikata.  Ensi viikolla leikataan vain perheenäidin vatsa.

 

Neljä yötä. Neljä liian monta ja neljä liian vähän. Pahnanpohjimmaisen villahattu on vielä kesken eikä hänen makuupussinsakaan ole vielä valmis. Sideharsovaipat ovat ehkä jossain pussissa, joka on ehkä jossain hukassa tai jossain toisessa hukassa, eikä perheenäitiä yhtään kiinnostaisi etsiä sitä hukkaa.  Perheenäiti ei tällä haavaa omista yhtään paitaa, joka päällä olisi jotenkin kätevä imettää, eikä hän ole lainkaan varma mistä kaapista etsiä niitä naurettavia tukisukkia, joihin hänen tulisi pulleat jalkansa leikkauspäivän aamuna sulloa. Ettei hän saisi pahnanpohjimmaisen ohella veritulppaa.

Neljä yötä. Perheenäitiä ei kiinnostaisi. Ei yhtään. Eikö se voisi jo olla ohi, ohi ja jotain, jolle naureskellaan jälkeenpäin.

Juuri ennen sille alkaa olla vähän vaikea naureskella. Juuri neljä yötä ennen.