Perheenäiti soitti kokouksen jälkeen kotiin.

Mulla on kurkku kipeä, tytär sanoi puhelimessa.

Niin mullakin, perheenäiti ajatteli. Nyt ei saa tulla kipeäksi. Kohta pitää mennä leikkaukseen.

Perheenäiti kävi ostamassa päällikölle syntymäpäivälahjan valmiiksi. Päällikkö kun täyttää kaksi vuotta äidin tehtyä hänelle oharit muuttamalla muutamaa päivää aiemmin vauvan kanssa sairaalaan. Perheenäiti osti jotain hyvin pientä, turhaa ja suloista. Sellaista jota näppäräsormiset pienet tytöt arvostavat. Sitten perheenäiti lyllersi tavaratalon ruokaosastolle.

Hedelmiä, perheenäiti ajatteli. Hedelmiä, hunajaa, inkivääriä, viinimarjoja ja viinimarjamehua. Nyt ei saa tulla kipeäksi. Tänään tehdään kiisseli.

Ei olisi pitänyt. Mutta kun aina ei etukäteen tiedä, missä kohtaa menee pieleen. Minä vaan yritin ettei kukaan tulisi kipeäksi.

 

Perheenäiti asetti kiisselikattilan etulevylle. Tämä voi olla tässä etulevyllä, koska minähän seison tässä itse koko ajan vieressä, perheenäiti ajatteli. Eihän tämä tähän yksin jää. Eikä jäänyt.

Päällikkö yritti liedelle moneen otteeseen. Ei saa, perheenäiti ja puoliso toistivat vuorotellen. Se on kuuma.

- Mulla on kipeä olo, tytär mutisi sohvalta viltin alta. Voi sentään, perheenäiti sanoi. Kohta saat kiisseliä. - Multa meni taas treeneissä jalka, esikoinen mutisi toisen huoneen sohvalta, mun tarttee päästä lääkäriin. Joo järjestetään, perheenäiti vastasi, ja täällä on kohta kiisseliä.

Sitten hän sammutti lieden ja pani kiisselin tiskipöydälle jäähtymään. Niin ettei päällikkö ylety.

Ja kääntyi hetkeksi pois.

 

Se on kuuma, sanottiin, vuorotellen. Sanottiin niin monta kertaa niin painavasti, että päällikkö kiinnostui. Liesi on kuuma. Kuinka kuuma?

Kun mamma kääntyi pois, päällikkö päätti kokeilla. Hän siirsi tuolin, ei suinkaan lieden eteen, koska siihen reagoitaisiin heti, vaan tiskipöydän eteen. Siinä on saanut olla ennenkin. Siitä hän ilmeisesti kurotti liedelle. En tiedä. En nähnyt. Siksi en heti tajunnut, miksi hän huusi. Liesihän oli jo sammutettu.

 

Viimeinen käännös ennen lastenklinikkaa. Perheenäiti tunsi kuinka puoliso vilkaisi häntä taustapeilistä. Tutkivan katseen tuntee näkemättä.

Perheenäiti ei jaksanut katsoa takaisin.

 

Käytävä.

Tuttu.

Keltainen lomake. Saako tietoja hankkia ja luovuttaa?

Hyvin tuttu. Montako ne oikein haluavat? Eivätkö ne arkistoi?

"Palovammoista ei heti tiedä, kuinka vakavia ne ovat."

Niin.

"Olette antanut hienosti kylmää, ihan niin kuin pitääkin."

Niin. Tuleeko ihonsiirto?

"Palovammoista ei heti tiedä, kuinka vakavia ne ovat."

Niin. Jos tulee ihonsiirto, koska se tulee? Meillä on ensi viikolla keisarinleikkaus?

"No jos tulee niin se tulee sitten varmaan aika lailla samaan aikaan."

 

Kummassa sairaalassa ajattelit ensi viikolla olla, perheenäiti kysyi puolisolta kotimatkalla, kun kipulääkitty päällikkö nukkui takapenkillä käsi paketissa. Molemmissa, puoliso vastasi. Samaan aikaan? perheenäiti jatkoi. Puoliso vastasi:

niin.

 

Rakkaat lukijani,

minä taidan jäädä nyt äitiyslomalle. Lähden synnytyssairaalaan lepäämään. Siellä saa morfiinia ja kiisseli tarjoillaan kylmänä. Pikku tauko arkeen tuleekin tarpeeseen.

 

Päällikkö nukkuu käsi paketissa. Pienet näppärät sormet on teipattu kokonaan piiloon. Päällikkö ei siis pysty leikkimään syntymäpäivälahjallaan.

 

Kello yksi yöllä perheenäiti seisoi pakkasessa kadulla apteekin edessä ja kysyi puolisolta: voiko tämä olla totta?

Voi, puoliso vastasi. Mennään kotiin.

 

Puoli neljältä aamulla ne kaikki nukkuvat rauhallisesti. Yksi kurkku kipeänä, toinen jalka tohjona, kolmas käsi paketissa. Kohta meitä on neljä, tytär sanoi merkitsevästi kun päällikkö huusi käsi jäävedessä. Niin, perheenäiti sanoi ja ajatteli: kohta teitä on viisi, ja millä helvetillä minä oikein pidän edes osan teistä hengissä?

Kiisselillä?

Huomenna kokeillaan jotain muuta.

 

Hedelmiä, hunajaa, inkivääriä, ihonsiirto, keisarinleikkaus, kaupunginvaltuusto. Mikä ei kuulu joukkoon?

Minä.

Kaupunginvaltuuston vedin jo itse tältä ja ensi viikolta yli. Äsken. Seuraavaksi listalta lähtee se ihonsiirto. Siihen ei nyt kerta kaikkiaan ole aikaa. Ei mekään sentään ihan kaikkeen pystytä, kamoon.

Tähän tarttis kyllä ehkä pikkuisen apua. Jos vaan viitsitte, pitäkää peukkua pikkuisen pystyssä.

Kiitos.

 

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tähän tänään siitä, kuinka kävin päällikön kanssa Santahaminan ala-asteella miettimässä sitä, valtaako minut siellä voimakas tarve lakkauttaa puolet koko koulusta. Minun piti kirjoittaa siitä mitä siellä ajattelin. Ihmisen kokoisista asioista.

Tulikin ihmistä isompia. Sori. Täytyy kertoa toiste.

Hedelmiä, hunajaa ja inkivääriä. Eiks tämä olis aika hyvä lista? Sopivan lyhyt? Ihmisen kokoinen?

Minusta se riittäisi. Tälle viikolle. Ensi viikolla pelkkä keisarinleikkaus. Minusta se riittäisi kyllä, yhdelle ihmiselle.

Tai siis kahdelle.

Tai siis -

niin. Montako niitä nyt sitten oli, montako tulee olemaan, montako kättä ja montako jalkaa. Montako kipeää kurkkua?

Varmaan vielä aika monta. Tänään yritin vaan ettei kukaan tulisi kipeäksi. Huomenna lakkaan yrittämästä.

Kaikkihan ovat jo.  Nyt me kai sitten voidaan vaan levätä. Saa väsyä. Saahan?

 

Elämä on aikamoinen kiisseli. Varokaa sitä.