Perheenäidin katseltua jonkin aikaa räntäsadetta elämä jatkui.

Ja todellakin entiseen malliin. Viikko ei sitten vielä ollutkaan pulkassa.

 

Vuorokausi sen jälkeen kun perheenäiti oli saanut sikainfluenssarokotuksen, perheen lähipiiriin kuuluva pikkuihminen tuli kylään. Hän seisoi päällikön kanssa ikkunalaudalla, katseli autoja kadulla ja sanoi suloisena: brrrrr.

Sen jälkeen päällikkö on usein ikkunalaudalla seistessään sanonut: brrrrr.

Tänään perheenäidille selvisi, että ikkunalaudalla viikko sitten seisseellä pikkuihmisellä on vahvistettu sikainfluenssatartunta.

Perheenäidin pieni päänsärky ja kurkkukipu alkoivat kaksi päivää pikkuihmisen vierailun jälkeen. Niihin vain ei oikein ole ollut aikaa kiinnittää huomiota. Sattuneista syistä. Tänään perheenäiti kuitenkin tuli niitä ajatelleeksi. Ja yllätys yllätys: vaikka hän oli varautunut jonottamaan Laakson terveysaseman influenssapäivystysnumeroon tolkuttoman kauan, sieltä vastattiinkin melkein heti.

Ne sanoivat: tule tänne heti. Perheenäiti hölmistyi.

 

Perheenäiti istui taksissa sormikkaat kädessä ja katseli elämäänsä hölmistyneenä, pienen etäisyyden päästä. Äsken minä istuin sohvalla katselemassa räntäsadetta, hän ajatteli, ja nyt minä olen matkalla sikainfluenssatestiin. Minä olen teljennyt lapseni itseni kanssa pieneen kaksioon, ettei kukaan meistä sairastuisi, ja nyt minä sitten tartutankin ne siellä itse.

Elämä on mennyt jännittäväksi, perheenäiti ajatteli. Todellakin. Kuten edellisen kirjoituksen kommentistakin voi lukea: tähän ei moni dekkaristi pysty.

Perillä ovella perheenäiti tarjoili maksun jälkeen taksikuskille kotoa mukaan nappaamaansa käsidesiä. Taksikuski ilahtui. Taksia tilatessaan perheenäiti oli maininnut taksikeskukselle, että kyytiin on istumassa sikainfluenssaepäily, joka tosin ei lainkaan pärski. Kyydin tarjonnut kuski oli siis paitsi kiltti, myös vapaaehtoisesti urhea. Hän oli käsidesinsä ansainnut.

 

Tervetuloa, huippuystävällinen mies ovella sanoi. Ota tästä kasvosuojus ja desinfioi kätesi. Meillä on arviolta neljän tunnin jono.

Aula oli täynnä huonokuntoisia, yskiviä ihmisiä ja itkeviä pieniä lapsia, kaikilla kasvosuojus. Vauvoillakin. Nähdessään käytävällä itkevän, yskivän vauvan kasvosuojus päällä perheenäiti sai silmiinsä kyyneleet.

Hän nieli ne.

 

Ei siinä lopulta neljää tuntia mennyt. Ei mennyt kuin puolitoista. Palvelu oli hyvää. Lääkäri oli vain joitain vuosia esikoista vanhempi, mutta oppikirjat raskaana olevien rauhoittelusta oli luettu hyvin. Lääkäri oli kuitenkin silminnähden väsynyt. Tämä on räjähtänyt käsiin kahdessa päivässä, hän sanoi. Ihme että pääsit puhelimella läpi.

Ihmeitä tapahtuu, perheenäiti ajatteli. Meillä tapahtuu ihmeitä nykyään joka päivä. Saisivat jo loppua.

Testi valmistuu maanantaina, nuori valkotakkinen poika sanoi. Soita silloin. Et ehkä pääse läpi. Ettekö te sitten voisi maanantaina soittaa minulle päin? perheenäiti kysyi hoitajalta, joka tökki hetken päästä hänen nenäänsä ja kurkkuansa lempeästi pienellä pumpulipuikolla. Me ei valitettavasti mitenkään ehditä, hoitaja sanoi. Jos et itse saa meitä maanantaina kiinni, me soitetaan sinulle tiistaina.

Okei, perheenäiti sanoi, käveli ulos ja jäi miettimään, miksi maanantai on tiistaita niin kovin paljon kiireisempi, jos pandemia kerran on jo räjähtänyt käsiin. Että onko niillä sitten oikeasti mitään eroa? Perheenäidille maanantain ja tiistain välinen ero nimittäin on varsin suuri.

Niiden välissä on kokonainen yö.

 

Perheenäiti ei jonottanut siellä aulassa. Hän katsoi yskiviä ihmisiä ja sitten hoitajaa ilmoittautumistiskillä, osoitti vähin äänin vatsaansa ja sanoi: jos ei minulla olekaan vielä tartuntaa, tämän reissun jälkeen minulla ehkä on. Olisiko minun mahdollista odottaa vuoroani jossain muualla?

Hoitaja oli hyvin kiltti. Sinä voit odottaa kahviossa, hän sanoi.

Se oli hyvä. Kahvio oli käymisen arvoinen paikka.

 

Desinfioituaan kätensä ja ostettuaan niillä sitten kahvin ja viinerin perheenäiti istui alas ja jäi tuijottamaan eteensä. Tuleekohan tämä viikko koskaan olemaan ihan kokonaan pulkassa, hän ajatteli, ja mitä me sillä pulkalla edes teemme kun lumikin on nyt sulanut? Odottaessaan itseltään vastausta, jota ei tullut, perheenäiti näki kuinka sisään käveli vanhahko nainen isoine, kuluneine muovikasseineen. Hänen kaltaisiaan sanotaan kai kassialmoiksi.

Nainen oli hyvin puhelias, ja ilmeisen hyvissä väleissä kahvion miespuolisen myyjän kanssa. Nainen puhui lakkaamatta, osti kahvin, istui alas juomaan sitä ja puhui. Perheenäiti kuunteli. Sitten perheenäiti nousi, käveli vielä kertaalleen kassalle ja osti suklaapatukan. Myyjän odottaessa visaelektronin vinkumista hän nyökkäsi naiseen päin ja sanoi hiljaa: tämä on meidän Kaija. Joka kylällä on omansa. Niin, perheenäiti vastasi, ja hyvä että heillä on paikka jossa olla.

Sen jälkeen myyjä ja perheenäiti ovat hiljaisesti ystäviä koko elämänsä.

Kaija jatkoi vuolasta höpinäänsä. Myyjä kommentoi välillä väliin. Mitä mieltä olet Grace Kellystä? mies kysyi, uudessa Seurassa olisi hänestä juttua? Luen minä joskus Seuraa, osittain hampaaton Kaija vastasi, mutta enemmän tykkään Rose And Gardenista.

Sitten Kaija oli hetken hiljaa.

Perheenäiti ja Kaija olivat lopulta kahvion ainoat asiakkaat. Oltuaan hetken hiljaa Kaija kääntyi perheenäitiin päin ja sanoi: sinä olet kivan näköinen ihminen. Sinulla on kiva tukka.

(Perheenäidin tukka oli takussa.)

Kiitos, perheenäiti hymyili. Onneksi Kaija on täällä, hän ajatteli. Sen jälkeen seurasi Kaijan pitkä, puoliksi hampaaton kertomus Hellevistä. Se oli sekava ja siitä puuttui selkeä punainen lanka, mutta perheenäitiä se ei haitannut. Hellevi oli päätynyt huonoista vaatteistaan huolimatta Ameriikkaan ja turkiksiin, saanut ihania meikkejä ja jalokiviä ja hänestä oli tullut kaunis ja onnellinen. Kaijan kertomuksessa kaunis ja onnellinen vaikuttivat toistensa synonyymeiltä.

Kävipä Hellevillä hyvä tuuri, perheenäiti sanoi, nousi ylös, vei astiansa pois ja sanoi Kaijalle: hyvää viikonloppua. Kaija ei vastannut vaan synkistyi.

Takaisin influenssa-aulaan kävellessään perheenäiti tajusi miksi. Kahvio on kai viikonloppuna kiinni.

 

Kotona perheenäiti ei enää jaksanut ajatella paljon mitään. Perheeseensä täysin kypsynyt esikoinen kysyi, voisiko hän muuttaa pois kotoa . Tytär huusi keittiön parvelta: nyt toi kiipesi tänne käsi paketissa! Päällikkö seisoi parven tikkaiden ylimmällä askelmalla nakuna ja lauloi yksikätisesti: ihhahhaa, ihhahhaa, heepo hinnahtaa!

Voisko joku pelastaa sen, perheenäiti pyysi ja alkoi itkeä. Päähän sattui.

 

Illalla se on helpottamaan päin, pääkipu. Elämä ei. Perheenäidillä ei ole kuumetta, toisin kuin sillä pienellä rakkaalla ihmisellä, joka osaa sanoa brrrrrr. Perheenäiti toivoo että tämän kuume katoaisi ja pian.

Kohta perheenäiti kirjoittaa lupaamansa kolumnin paikallislehteen. Deadline on kahden ja puolen tunnin päästä. Aihekin on jo melkein perheenäidin kipeässä päässä hahmottunut.

Sitä ennen perheenäiti kuitenkin istuu hetken sohvalla ja katselee kadulle. Ulkona sataa lunta. Missähän Kaija on nyt, perheenäiti miettii.

Kaija on ehkä jossain miettimässä Helleviä.

Onneksi Kaijalla on Hellevi. Hyvää yötä Kaija. Missä ikinä oletkin, toivottavasti sinulla on lämmin.