Yöllä kello yksi yksitoista, kun ne kaikki taas nukkuvat, perheenäiti miettii, kuinka montaa asiaa ihmisen on mahdollista ajatella samaan aikaan.

Aika montaa. Seuraus vain on tämä: aivot täyttyvät. Tulee ahdasta. Alkaa ärsyttää: miksi pitää ajatella näin montaa asiaa samaan aikaan? Miksei saa ajatella vain yhtä kerrallaan?

Pää pitää jakaa osiin. Mitä useampi osa per pää, sitä pienempiä osat ovat, koska pään koko ei kasva, ja sitä ahtaampaa niissä on. Pään osissa.

 

Osapäinen perheenäiti herätti päällikön viime perjantaina varhain aamulla kesken hyvien unien ja raahasi hänet Kallioon kuuntelemaan käytännön huumetyötä tekevien ihmisten näkemyksiä päihdehoidon tilasta Helsingissä. Päällikkö kuunteli, joi puoli pulloa maitoa ja kakkasi housuun.

Sen jälkeen perheenäiti vei päällikön Tokoinrannan leikkipuistoon. Siihen siis, jossa päällikkö aina ehdottaa uimista, sijaitseehan se veden äärellä.

Puiston lapsille aidattu osa oli päällikköä lukuun ottamatta tyhjä. Kaikki hyvät äidit ovat vieneet lapsensa nyt päiväunille, perheenäiti päätteli, huokaisi ja katseli ympärilleen.

Sen jälkeen tuli pari lisähuokausta.

Mihin tahansa päin perheenäiti katsahtikin, siellä minne hän katsahti, huojui joku mies sepalus auki. Ei pelkästään pusikoissa vaan myös keskellä nurmikkoa. Muutkin huojuivat. Mihin tahansa perheenäiti katsahti, joku örvelsi siellä. Kovaan ääneen.

Ilmankos ne ovat vieneet lapsensa päiväunille. Minunkin varmaan pitäisi, perheenäiti ajatteli, haukotteli ja vilkuili päällikköä. Että huomaako se noiden ihmisten örvellyksen. Että ihmetteleekö se sitä. Että onko se hänestä pelottavaa, päihdehoidon tila Helsingissä.

Päällikkö oli löytänyt lapion. Hän keskittyi siihen. Muu ei häntä kiinnostanut.

 

Viikonlopun perheenäiti keikutti raskasta päätään olkapäidensä välissä ja täytti sitä nettihuutokaupan tiedoilla käytettyjen kahdenistuttavien lastenrattaiden hinnoista ja - erityisesti- leveyksistä. Kaksion kellariin kun on ehditty jo ostaa yhdet, jotka mahtuvat oikein hyvin kellariin johtavista ensimmäisestä ja kolmannesta ovesta. Ei siis mitään hätää, ei muuta kuin että siitä toisesta ne eivät mahdu. Rattaat ovat yhden senttimetrin liian leveät. Ei mitään muuta hätää kuin se yksi ylimääräinen senttimetri, jonka takia niitä rattaita ei käytännössä voida käyttää.

Perheenäiti löysi huutokaupasta kaksi senttimetriä kapeammat rattaat Kirkkonummelta. Enää ei tarvinnut kuin ostaa ne.

Huokaus.

Nettihuutokaupassa sitä ei ole tehty mitenkään erityisen helpoksi. Yksi haluaa myydä ja toinen ostaa, mutta kummallakaan ei ole toisen yhteystietoja ja molempien täytyy väijyä koneen äärellä vähintään viikon verran, ennen kuin mitään voi tapahtua.

Perheenäiti yritti ostaa itselleen Kirkkonummelta hyvät rattaat. Myyjä oli asettanut niille pohjahinnan. Perheenäidin mielestä se oli kohtuullinen, ja hän tarjosi rattaista kympin enemmän. Niin kuin tapoihin kai kuuluu, jotta jotakin voisi huutaa. Kukaan muu ei ollut kiinnostunut samoista rattaista. Perheenäidin teki mieli soittaa myyjälle ja sanoa että moi, tulisin hakemaan nyt ne rattaat, missä sinä asut? mutta näin ei voi tehdä. Ei ole numeroa. Täytyy odottaa että kauppa sulkeutuu. Silloin korkeimman tarjouksen tekijä saa sähköpostitse myyjän yhteystiedot.

Kauppa sulkeutui. Perheenäiti sai sähköpostin: hän oli kyllä tehnyt isoimman tarjouksen, mutta se ei ollut ollut niin iso kuin millä myyjä olisi ollut halukas rattaat myymään. Myyjä oli siis ilmoittanut lähtöhinnan, jolla hän ei ollutkaan aikeissa myydä. Oikea hinta, jolla hän oli, jäi kertomatta. Joten: yhteystietoja ei tullut, eikä myyjä saanut rattailleen yhtään ostajaa. Vaikka perheenäiti olisi halunnut ne rattaat ostaa. Vaikka vähän kalliimmalla. Mutta kun hän oli luullut pohjahintaa hinnaksi, jolla rattaat oli ihan oikeasti tarkoitus myydä.

Hitto miten minusta on tullut vanha, perheenäiti puhahti. Minä en ymmärrä tällaisia leikkejä. Yhdellä on turhat rattaat, joista se haluaa päästä eroon, ja toinen haluaa päästä niillä kotinsa kellariin. Välissä on kuitenkin kone, jolla on sellaiset säännöt, että ne rattaat jäävät sinne missä niitä ei enää tarvita, eikä me päästä koskaan meidän kotoa meidän kellaria pidemmälle sen jälkeen kun pahnanpohjimmainen on viimein saatu nostettua leikkauspöydältä maailmaan. Hitto miten minusta on tullut vanha. Vanhojen ihmisten mielestä tällainen olisi aivan kertakaikkisen naurettavaa.

Perheenäiti päätti uhmata konetta ja nettihuutokaupan älyttömiä sääntöjä ja lisäsi jo sulkeutuneen rataskaupan sivulle viestin, jossa hän ehdotti että rattaiden myyjä soittaisi hänelle, mikäli tämä tosiaan haluaisi myydä ne rattaat.

Viiden minuutin kuluttua kauppa oli sovittu.

Huomenna perheenäiti käväisee Kirkkonummella ja toivoo, että rattaita myyvä mukavan tuntuinen ihminen piti renkaiden väliä mitatessaan mittanauhaa kädessään oikein päin. Ja että kaksion kellarin toista oviväliä mitannut kuumeinen puoliso teki samoin.

 

Kaikki on maailmassa hyvin niin kauan kuin numerot vaan täsmäävät. Maailma on pelkkää numeroa. Siltä tuntuu ihmisestä, joka seuraa toisen käden korvakuulolta kaupungissa käytäviä budjettineuvotteluita. Heti kun numerot eivät täsmää, kaikki on pilalla.

Yöllä kello yksi yksitoista alkanut ajatus päätyi kello yksi viisikymmentäyhdeksän siihen, että poliittisen päätöksentekijän ja käytännön työn tekijän väliin pitäisi perustaa kokonaan uusi virkakunta: arjen välittäjät. Heidän työnsä olisi kertoa päättäjille, mitä kaupunkiin oikeasti tarvitaan, miten päin numerot pitäisi panna, että ne täsmäisivät arjen tarpeiden kanssa. Arjen välittäjät antaisivat numeroille kasvot. He taluttaisivat päättäjät katsomaan paikan päälle, täsmälleen oikean paikan päälle, mistä näillä numeroilla oikein puhutaan.

Etteivät ne olisi vain leikkiä, vain peli. Vain peli jota pelataan kaupungintalolla. Peli, jossa on joukkueet.

 

Yöllä kello kaksi nolla yhdeksän perheenäiti ei enää jaksa ajatella enempää. Ei enää yhtään.