Kaksi sanaa: ylipainoinen farssi. (Ylipaino sanalla ylipaino.)

Äitiysloma ei-mistään alkoi tänään. Sen kunniaksi perheenäiti soitti Kelaan ja kyseli kuulumiset. Että mitenkäs on, jokohan sitä äitiysrahapäätöstä voitaisiin alkaa miettiä.  Kun sitä on nyt ollut aika lailla aikaa miettiä.( - ”Kyllä joo ilman muuta, johan siitä onkin viime viikolla päätetty, paitsi että näköjään siihen onkin heti tulossa se tarkistus siitä jostain kotihoidon tuen lisäosasta, jota et koskaan olekaan hakenutkaan etkä näköjään siis saanutkaan eli näköjään se tarkistus siis onkin turha, joten ehkäpä sitä siis ei tehdäkään vaan tehdäänkin sitten vaan se päätös. Tosiaan ihan vaan tästä äitiysrahasta.”) (” - Niin. Kiitos.”)

Sen jälkeen perheenäiti soitti verotoimiston verokorttipuhelimeen. Verokorttipuhelin soitti perheenäidille kaksikymmentä minuuttia Lady In Rediä ja Take My Breath Awaytä vakuutellen niiden lomassa, että perheenäiti on jonossa ja puheluun vastataan mahdollisimman pian. Sitten puhelu katkaistiin. Perheenäiti soitti uudestaan ja kuunteli toiset kaksikymmentä minuuttia Lady In Rediä ja Take My Breath Awaytä, ennen kuin puhelu katkaistiin.

Perheenäiti koetti löysätä hampaitaan ja soitti toiseen verohallinnon numeroon kysyäkseen, mikähän niille siellä verokorttipuhelimessa olisi mukavampi aika soittaa. Hänelle vastattiin heti, kerta kaikkiaan suloisesti. (”Voi, kyllä minäkin voin sinulle sen muutosverokortin tehdä, ihan saman tien!”) ( - ”Niin. Kiitos.”)

Perheenäiti näki mielessään punaiseen iltapukuun sonnustautuneen suloisen muutosverokorttinaisverovirkailijan, joka odottaa puhelimen ääressä malttamattomana että joku soittaisi. Eikä kukaan soita. Koska kaikki muutosverokorttia tarvitsevat soittavat siihen muutosverokorttinumeroon, josta kukaan ei vastaa.

You Take My Breath Away.

 

Ja ei kun neuvolaan.

Kahdeksansadan gramman painonnousu viikossa on kuulemma vielä ihan normaalisti liikaa. Tätä vauhtiahan pahnanpohjimmaiselle on kaiken järjen mukaan tulossa enää vain 3,2 lisäkiloa ennen kuin hän syntyy. Niiden parin kolmen lisäksi, joista hän nyt koostuu. (” – Niin. Kiitos.”)

 

Sitten kaupungille, mukaan yksi alkava uhma. Bussista alkavan uhman vierestä penkiltä puhelu kansalaiselle, joka oli ottanut yhteyttä opetuslautakunnan asioissa. Se puhelu unohtuisi taas muuten, oli unohtunut jo useamman päivän. Pakko siis soittaa bussista. Alkavalle uhmalle käteen karjalanpiirakka.

Ei hyvä. Puhelun aikana karjalanpiirakka levitettiin osiksi bussin lattialle, alkava uhma nousi seisomaan, vaati maitoa, heittäytyi kaarelle, kaivoi perheenäidin laukusta tyhjän tuttipullon, heitti sen takapenkin teini-ikäisen pojan syliin ja alkoi kirkua. Perheenäiti yritti kuulostaa puhelimessa järkevältä ihmiseltä, joka tajuaa, mistä nyt on puhe.

( - ”Niin. Kiitos.”)

 

Sitten sekoilua kaupoissa. Niissä on kiva käydä yhdessä pikku apulaisen kanssa. Pikku apulainen nousee niissä hikisenä rattaistaan ja tiedottaa: ”hommiin”.

Siinä kohtaa perheenäidillä on tapana hymyillä epävarmasti ja etsiä henkilökunnan katseista epätoivoonsa jotain tukea. Kyllä kai jollain teistä täytyy olla lapsia? Ja täytyyhän nämä hyllyt joka tapauksessa välillä järjestää?”

 

Lopuksi iltapäivän kohokohta. Syy sille, että perheenäiti raahautui kaupunkiin, oli se, että valtuutettu Virkkunen oli kutsuttu kuuntelemaan paneelikeskustelua huumehoidoista erääseen keskustan kahvilaan.

Valtuutettu Virkkunen yritti sisään – eikä päässyt. Paloturvallisuussyistä. Tila oli täynnä.

Kuulemma vain lehdistön edustajat olisi otettu sisään. He kaiketi palavat valtuutettuja pienemmällä liekillä?

Valtuutettu Virkkunen, yksi väsynyt ylipainoinen paloturvallisuusriski, seisoi keskellä Lasipalatsin aukiota ja alkoi itkeä. Maailma on liian vaikea paikka. Sitä on liian vaikea pelastaa, aina on vastassa joku säädös. Puoliso yritti kysyä valtuutettu Virkkuselta: mikset sinä sanonut että sinut oli kutsuttu? Valtuutettu Virkkunen jatkoi sekavaa nyyhkyttämistään. Hän tajusi soperreelleensa kahvilan ovivahdille, että tänne oli kutsuttu kaupunginvaltuutettuja, mutta ei kai sitten tullut maininneeksi olevansa sellainen itse.

Eikä väsyneillä kotiäideillä ole tapana uhota millään ovella: ”ettekö te tiedä, kuka minä olen?” - kun eiväthän he yleensä tiedä sitä itsekään.

 

Loppuillan perheenäiti paloi isolla liekillä. Hän itki, murjotti, uhosi ja itki. Ainoa syy sille, että avioliitto jäi purkamatta oli se, ettei sormus lähtenyt turvonneesta sormesta.

Minä olen jumissa omassa elämässäni. Tämä on kauheaa, perheenäiti päätti, ja unohti täysin että puoliso sinnitteli kohta kolmatta viikkoa ilman tupakkaa. Tämän tajuttuaan perheenäidistä tuli vieläkin hurjempi.   Puolison paineltua sen takia ulos tupakalle perheenäiti paineli pihalle perässä paljain jaloin, nappasi savukkeen puolison suusta, katkaisi sen ja heitti pois ja huusi: "mikä siinä jumalauta on että sinun on niin vaikea lopettaa tupakanpolttoa, jos minäkin olen niin tehnyt?!", eikä häntä enää lainkaan kiinnostanut se, ettei siinä lauseessa oikeastaan ollut paljonkaan järkeä.

Paljonkaan järkeä ei enää ole kaksiossa käytössä. Sinne odotetaan nyt viimeisiä viikkoja vihoviimeistä vauvaa, ja tämä on kyllä vihoviimeinen kerta.

 

Tämän jälkeen valtuutettu Virkkunen laatii valtuustoaloitteen, jossa hän vaatii elämänsä takaisin.