Pahnanpohjimmainen on ollut koko vielä syntymättömän elämänsä ajan hyvin kiltti. Hän on potkiskellut säntillisen voimakkaasti joka päivä alkukesästä asti.

Tänään se taisi kyllästyttää häntä.

Pahnanpohjimmainen oli koko päivän aivan hiljaa. Perheenäidillä oli niin kiire, ettei hän tajunnut sitä kuin vasta myöhään illalla. Ja sitten kun hän tajusi, hän kirosi itsensä saman tien:

miksi minä pesin eilen ne kaikki pikkuriikkiset vaatteet? Miksi ne roikkuvat nyt kylpyhuoneessa kuivumassa? Miksi minä olen puhunut päällikölle niin paljon siitä vauvasta, jota hän nyt niin kiivaasti odottaa? Miten minä nyt selitän noin pienelle ihmiselle, ettei vauva tulekaan?

Sitten pahnanpohjimmainen potkaisi.

Kiva meille tulee vielä yksi humoristi, perheenäiti ajatteli, ja tajusi mitä hän päivittäin kiireellään torjuu.

Perheenäiti torjuu pelkoa. Hän torjuu sitä sillä, ettei ehdi ajatella koko asiaa. Hän ei ehdi, koska hän ei halua.

Pelko on liian suuri. Jos sen ottaa kaksioon, muu ei mahdu.

 

Katso sitä silmiin, perheenäiti neuvoo itseään kun pelko joskus myöhään yöllä yrittää makuuhuoneen (olohuoneen) ovesta. Katso siitä ovenraosta. Ei se sinuun pysty. Ei ole pystynyt ennenkään. Se tulee tänne vaan säikyttelemään mutta se on ihan säälittävä, ei se siihen oikeasti pysty. Niihin, jotka uskaltavat katsoa sitä silmiin, se ei pysty. Lähetä se tihrusilmä takaisin sinne mistä se tuli. Mistä ikinä se tulikin. Näin perheenäiti neuvoo itseään joskus öisin ja vetää oven kiinni.

Tihrusilmä ehkä menee, ehkä ei. Ehkä se päivystää kaikki yöt oven takana, ehkä. Pääasia ettei se tule sisään eikä leiriydy olohuoneen (makuuhuoneen) matolle, siihen ainoaan kohtaan kaksiota jossa päällikkö mahtuu tanssimaan.

 

Kuukauden päästä perheenäidin on määrä asettua sairaalan leikkauspöydälle, tarjota valtava vatsansa siinä vieraiden ihmisten avattavaksi, heilua samalla itse hereillä ja esittää, ettei hän ole tästä kaikesta moksiskaan. Että kerrankos tässä maataan, kolmatta kertaa jo, viidettä hakemassa,  johan tämä osataan. Perheenäidin on määrä maata hiljaa aloillaan, pysyä rauhallisena ja selvitä iltaan asti ilman veritulppaa ja illasta eteenpäin loppuelämän loppuun kaikesta. Perheenäidin on määrä saada vauva, joka on määrä lähettää saman tien isänsä kanssa ulos ovesta, ja sen jälkeen perheenäidin on määrä maata heräämössä hereillä yksin ja yrittää heilutella siellä varpaitaan, että hän selviäisi iltaan asti ilman veritulppaa ja saisi vielä joskus tavata sen vauvan. Joka juuri vietiin ulos ovesta.

Perheenäidin on määrä saada tuhti annos morfiinia, joka on ihanan lämmin aine, ja vieroittautua siitä seuraavana päivänä kera kummallisen kylmän kutinan. Ja sitten hänen on muistettava annostella itselleen oikeat määrät särkylääkkeitä, ajoissa, ennen kuin kipu alkaa. Samalla perheenäidin on määrä hoitaa vauvaa.

Jos se nimittäin jää henkiin, ja jos perheenäitikin. Ja jos perheenäiti joskus pääsee kotiin, siellä ovat sitten myös ne muut. Niiden on määrä olla hiukan huomionkipeitä, kaikkien. Niitä täytyy muistaa ottaa huomioon, jokaista erikseen.

Sellaista on määrä. Sellaista on nyt asioiden määrä.

 

Miten ihminen yleensä selviää kaikesta? Vastaus on yllättävän helppo: pohtimalla vaihtoehtoja. Mikä on vaihtoehto kaikesta selviämiselle?

Se, ettei selviäkään kaikesta, tai että selviää vain osasta. Vaihtoehto jostain yhdestä, tietystä asiasta selviämiselle on se, ettei siitä lainkaan selviä. Vaihtoehto hengissä selviämiselle on se, ettei selviäkään hengissä. Ei sen kummempaa sitten.

Niin että kun perheenäiti, kuka tahansa perheenäiti, minä vaikkapa, kysyy itseltään joskus öisin: miten minä oikein selviän tästä kaikesta? niin vastaus on aina valmiina. Se selviää sitten, kuuluu vastaus. Että selviätkö ollenkaan.

Se jää nähtäväksi. Jäät vain katselemaan. Katselet vaikka välillä vähän sivusta. Onhan sitä kaikenlaisesta ennekin selvitty, ja suurimmista ihan vaan sillä, ettei perhana oikein lopulta ollut mitään vaihtoehtoa. Ei sen kummempaa sitten. Siinä sitten oltiin vaan ja katsottiin.

Ja sitä tihrusilmää katsot vaan silmiin. Sillä se lähtee.