Otanko vai en, mietin, päätin olla ottamatta, sitten ottaa ja sitten olla ottamatta.

Sen jälkeen kävin sen ottamassa: sikainfluenssarokotuksen. En ensimmäisten joukossa vaan vasta toisten. Rokotusta olisi saanut ensimmäistä kertaa torstaina. En halunnut kuulua koekaniineihin, hah: menin ottamaan sen perjantaina. Silloinhan siitä rokotteesta oli täällä päin jo vuorokauden kokemus. Nerokasta, eikö.

Kotiin tultuani luin tuntia aiemmin päivätyn uutisen, jonka mukaan Sveitsi on juuri kieltänyt saman rokotteen antamisen raskaana oleville.

 

Miksi tämä maailman täytyy aina olla näin helvetin vaikea paikka, perheenäiti miettii laastaria tunnustellessaan. Laastarin alla tuntuu pieni kuhmu. Pahnanpohjimmainen sai rokotteesta hikan. Pahnanpohjimmainen saa hikan aivan kaikesta. Onkohan se siis tyttö, perheenäiti miettii. Perheen tytöt ovat olleet kovia hikkaamaan. Toisaalta yksi poikakin oli. Hän joka sittemmin lähti.

Perheenäiti miettii rokotuskeskustelua ja mennyttä poikaansa teho-osaston letkuissa. Kuinka hän muuttui, ja kuinka hän sitten lähti. Mennessään hän puristi pienillä nyrkeillään vanhempiensa sormia. Sitten hän meni, tyynesti. Näkemiin, vanhemmat sanoivat. Kiitos kun tulit. Lääkäri alkoi itkeä.

Se on ihan tavallinen flunssa, nettikeskustelijat kirjoittavat. Rokottaminen on hysteriaa.

Niinhän se onkin, niille jotka eivät päädy teholle. Jotkut päätyvät. Kaikkein pienimmät eivät sieltä välttämättä palaa, eivätkä kaikki muutkaan. Heitä on toivottavasti vain ihan vähän. Mutta he ovat kaikki jonkun lapsia.

Tai vanhempia.

 

Tarttis jäädä henkiin, perheenäiti on miettinyt viime viikkoina. Tarttis jäädä itse, ja tarttis sen lapsenkin. Tarttis koko perheen. Muuta ei jaksaisi, ei millään, ei enää. Ei enää ketään teholla. Ei enää.

Siksi perheenäiti rokotuttaa kaikki lapsensa. Ainoa tapa antaa rokote pahnanpohjimmaisellekin oli ottaa se itse. Muuten hän ei olisi sitä saanut, ei ennen ensi kesää. Jolloin pahin pandemia kaiketi on jo ohi.

Vai puoliso jää ilman. Perusterve keski-ikäinen ei rokotetta saa. Pitää pitää se poissa teholta muilla keinoin, perheenäiti miettii.

 

Emon tehtävä on suojella laumaansa. Se tekee sen eteen mitä vain.

 

Tänään on pyhäinpäivä. Kynttilät syttyvät haudoille.

Poikasen haudalla kasvaa kuulemma heinää. Lemmikit eivät selvinneet edellisestä talvesta.

Kivi kai kuitenkin on paikallaan. Perheenäiti ei tiedä. Keväällä niitä kaadettiin. Jonkun mielestä sellainen on hauskaa. Poikasen kivi on niin pieni, ettei sitä voi kaataa. Siksi se kai jätettiin paikalleen.

Täytyy käydä. Joskus täytyy. Joskus vaikkei haluaisi. En ole tänä vuonna lainkaan käynyt.

Nyt on oikea aika. Nyt, ennen kuin seuraava tulee. Sitten ei taas pysty. Jouluaattona keksin ehkä taas tekosyyn, niin kuin viimeksi.

 

Tänään siellä vaan on kynttilä melkein kaikilla muillakin. En halua että poikanen on ilman.

Vaikka hän kuulemma onkin kuollut.