Helsingin kaupunginvaltuusto keskusteli tänään (eilen) lasten hyvinvointisuunnitelmasta vuosille 2009 – 2012.

Perheenäiti raahasi pikku kortensa kekoon. Tosin vähän myöhässä, tietenkin. Valtuutettu Virkkusen vielä(kin) syntymätön kuopus pakotti äitinsä lyllertämään kaupunginvaltuuston saniteettitiloihin hiukan huonoon aikaan. Valtuutettu Virkkunen järkeili, että jos tämä puhuja tässä juuri aloitti oman puheenvuoronsa, jolle on varattu aikaa kuusi minuuttia, ja hänen jälkensä on vielä toinenkin puhuja, Virkkunen kyllä ehtii vielä ennen omaa vuoroaan vessaan.

Eipä ehtinyt. Valtuutettu Virkkunen kun ei voinut tietää, että tämä puhuja tässä tulisi olemaan varsin lyhytsanainen, ja että seuraava puhuja vetäisikin puheenvuoropyyntönsä pois. Niinpä valtuutettu Virkkunen sai vessasta palattuaan kuulla menettäneensä pitkään odottamansa puheenvuoron – ja samaan syssyyn siis mahdollisuutensa tehdä asiaan liittyvän toivomusponnen.

Virkkuselta pääsi valtuustosalin ovella pieni voimasana, ja sitten hän lyllersi anelemaan puheenjohtajalta armoa. Puheenjohtaja antoi. Kiitos puheenjohtajalle, puhe tuli sittenkin pidettyä ja ponsi tehtyä. Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman hyväksyminen jäi vielä pöydälle, ja sen käsittelyn yhteydessä tehdyistä lukuisista toivomusponsista äänestetään vasta ensi valtuustossa. Perheenäiti on jo profiloitunut häviämään kaikki ponsiäänestyksensä, muttei vielä jaksa profiloitua hanskojen tiskiin heittäjänä. Aina sopii yrittää. Valtuustosalissa kun ei pitkinä iltoina oikeastaan edes ole mitään muuta tekemistä. Eihän siellä saa edes tiskata. Ei ole mihin heittää niitä hanskoja.

 

”Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

yritän nyt olla lyhyt, vaikken ehkä osaa, enkä ryhdy toistelemaan vihreiden ryhmäpuheessa esiin nostettuja asioita – yhtä lukuun ottamatta.

Valtuutettu Vesikansa mainitsi puheessaan yhteyden vuorovaikutus- ja tunnetaitojen sekä kulttuurin välillä.  Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmassa puhutaan osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistumisesta kulttuuri- ja taidetoiminnan kautta. Toisaalta lasten harrastustoiminnasta puhuttaessa samassa paperissa tuodaan esiin huolta lasten väsyneisyydestä ja oman rauhan tarpeesta, toisaalta siitä, että lakisääteisen iltapäivätoiminnan ulkopuolelle jäävät 3.-6.-luokkalaiset lapset olisivat kuitenkin usein jonkinlaisen iltapäiväseuran tarpeessa, mutta suhtautuvat toisinaan kriittisesti heille tarjottuun ohjattuun toimintaan. Kaikissa perheissä ei myöskään syystä tai toisesta pystytä vastaamaan lasten harrastustarpeisiin, vaikka niitä olisikin.

Vastaus näihin ongelmiin on joskus kirjasto, johon voi mennä viettämään aikaa rauhassa toisia tavaten ilman harrastuspakkoa, ja jopa altistua vaivihkaa ja helposti kulttuurillekin, omasta taustasta ja kotioloista riippumatta.  Ja ilman että täytyy jaksaa olla säännöllisesti reipas. Kirjastoon voi myös mennä yksin, olematta kokonaan yksin. Kirjastoilla ilmoitustauluineen on lisäksi tärkeä rooli muista kulttuuririennoista ja tapahtumista tiedottamisessa heille, joita ne kiinnostavat.

Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmassa mainitaan viisaasti, että itsenäinen liikkuminen omassa kotiympäristössä olisi tärkeää paitsi sosiaalisen kehityksen ja fyysisen kunnon, myös lapsen emotionaalisen kehityksen ja identiteetin muodostumisen kannalta. Lukeminen ja lukemisen hidas ymmärtäminen puolestaan on harvemmin pahitteeksi kenellekään, ei varmaankaan myöskään tietokoneiden kasvattamille esiteineillemme.

Kulttuurille ja rauhalliselle, pakottomalle oleilulle altistuminen kannattaisi tehdä kiireisessä, kovatahtisessa maailmassamme lapsille mahdollisimman helpoksi.  Ilman suorituspakkoja. Hyvinvointisuunnitelmassa pidetään tärkeänä sitä, että lasten varhainen ja ennaltaehkäisevä tuki viedään lasten jokapäiväiseen toimintaympäristöön. Kaupungin palveluita ja niiden kehittämistä mietittäessä olisi hyvä pitää mielessä, että lasten ja nuorten tarvitseman kirjastopalvelun ei tarvitse olla isoa ja ihmeellistä – pieni helposti saavutettavissa oleva pienen olohuoneen tapainen piipahduspaikka kyllä riittää, lainattava aineistohan on joka tapauksessa kaupungin kaikissa kirjastoissa sama ja tilattavissa joka paikkaan. Pääasia että omaan lähimpään kirjastoon on helppo mennä, myös ilman aikuista, ilman että täytyy ensin kohtuuttomasti matkustaa. Vaarallisen liikenteemme takia tämä ei kaupungin kaikilla puolilla kaikkein pienimmiltä yksin edes onnistu.

Olen iloinen siitä, että kirjastot nähdään lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmassa hyvinvointia tukevana peruspalveluna. Jotta kyse ei olisi pelkästä kauniista puheesta, ja jotta muistaisimme pitää kirjastojen käyttämisen mahdollisimman monen lapsen ulottuvilla riippumatta siitä, kuuluuko se oman perheen tapoihin vai ei, teen seuraavan ponnen:

 

”Kaupunginvaltuusto edellyttää, että kirjastotoimintaa kehitettäessä lasten ja nuorten kirjastopalvelut pyritään pitämään alueellisina lähipalveluina, koska siten voidaan turvata lasten yhtäläiset mahdollisuudet niiden käyttämiseen itsenäisesti.”

 

Eikä muuta. Kiitos.”

 

 

Tällaista tänään. Eilen. Olihan siellä hyvinvointisuunnitelmassa muutakin, jota olisin voinut kommentoida, oli paljonkin, mutta jätin sen muille.  Kaikkien ei joka kerta tarvitse puhua samasta. Tai kaikesta. Eikä kukaan muu valtuutettu (joiden puheenvuorot se Virkkunen ehti kuulla) lainkaan puhunut koko suunnitelmasta oikein mitään kulttuurin osalta. Vaikka se kulttuuri oli kyllä siinä suunnitelmassa mukana.

Mikä on ehkä kumminkin hiukan, jos ei nyt outoa, niin ainakin kuitenkin huomionarvoista. Se siis ettei siitä juuri mitään sanottu.

 

Kokous päätTyi minuutin yli yhdentoista. Kotimatkataksiin tuli tekstiviesti tyttäreltä. Me nähtiin se sun kirjastopuhe, siinä sanottiin, ja hyvänyöntoivotuksen ohessa mainittiin lisäksi, että mammalle oli muuten jätetty liedelle tuhti pala tyttären tekemää pannukakkua.

Tyttären tekemää pannukakkua. Mammalle. Miten tämä on mennyt näin päin?

 

Kotona tuoksui pannukakku, pannukakun vieressä oli kaunis käsin kirjoitettu viesti ja päällikkö oli nukahtamaisillaan, kainalossaan edesmenneen veljensä valokuva. Veljen, jota hän tapaa vain unimailla. Kuvaa ei koskaan ole hänelle tyrkytetty, hän vaatii sen itse seinältä alas tutkittavaksi ja suukoteltavaksi. Koska kuvassa on vauva, eräs hänelle tuttu. Koska kuva on aina ollut seinällä. Tänä yönä kuva piti saada mukaan nukkumaan.

Perheenäidin sydän ei tiennyt miten päin olla. Pannukakkua ja kuolleita lapsia samassa sängyssä elävien kanssa, yksi vielä syntymätön vatsassa, takana monta tuntia puhetta kaupungin kaikista lapsista.  Pannukakku oli hyvää, perheenäiti söi sen itse keittämänsä omenasoseen kanssa ja tämäkin vielä, itse tehty omenasose oman puun omenista, menee jo imeläksi. Onko tällaista ollenkaan?

Kaikilla ei ole. Siitä puhuttiin tänään. Valtuutettu Virkkunen ei tehnytkään valtuustoaloitetta elämänsä takaisin saamiseksi, koska ei kai hän sitä kumminkaan vielä kokonaan ole menettänyt. On sitä vielä, ja ihan hyvänä.

Tällaisina öinä ihmisen valtaa ilo omista lapsista ja silloin tulee aina ajatelleeksi heitä, jotka niitä eivät saa. Vaikka kuinka haluaisivat.

Tällaisina öinä ihminen tajuaa, kuinka epäreilua se on. Että kaikki eivät saa. Ja että kaikilla, jotka saavatkin, ei ole mahdollisuutta tai voimia niistä iloita. Että pannukakku ei tuoksu kenenkään tekemänä, ikinä.

Ei se aina ole tuoksunut meilläkään. Tein kerran pannukakkua, joskus vuosikymmenen alussa, vai oliko se edellisen lopussa. En muista siitä kuin väsymyksen.

Sitä on monilla. Vaikkei meillä nyt olisi, ihan niin pahana kuin joskus.

 

Vaikka on kai vielä meilläkin. Aina välillä. Viime yönä perheenäiti makasi paikallaan eikä jaksanut ajatella mitään, ei lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, vaikka olisi pitänyt, ei mitään muuta kuin sitä mikä tuli mieleen ajattelematta.

Tuli ääniä, tuli kuvia. Ne tulivat ilman sanoja. Sitten tulivat sanat.

 

Synnytyssairaalan hiljainen aula aikaisin aamulla. Potilashuoneen oven laahaava ääni. Tyhjä vauvan sairaalasänky, täyttyykö se, jääkö tyhjäksi. Neula ja letkut. Esilääkityksen maku. Vessan roskiksen metallinen kilahdus. Sängyn hankala laita. Muovi lakanan alla. Liian ohut peitto.

Leikkaussalin kylmyys. ”Miksi täällä on näin kylmä?” ”Tämä on niin vanha talo.” Miksei muilla osastoilla sitten ole kylmä?

”Nyt et saa liikkua yhtään. Me pistämme nyt.” Joo en. Joo en.

Hattu puolison päässä, sairaalahattu. Mistä puoliso tuli? Oliko se poissa? Miksi sillä on valkoinen paita, sillä on yleensä musta? Miksi se puhuu noin rauhallisesti? Yrittääkö se rauhoittaa minua? Miksi minua pitää rauhoittaa?

”Kohta tuntuu pieni sähköisku jaloissa. Älä pelästy.”

Joo en.  

Sitten se itkee. Eikä sitä saa syliin. Sitä ei näe, vain ääni kuuluu. Mitä te teette sille?

Puolisokin itkee. Miksi kaikki itkevät?

Heräämön hiljaisuus. Ei ole enää kylmä. On lämmin. Kello seinällä yrittää näyttää jotain. Sitä ei ymmärrä, se ei sano mitään. Aika seisoo. Jalat eivät liiku. Ehkä kohta. Vielä mikään ei liiku. Koneiden hiljainen hurina, käsissä neulat, neuloista letkut. Kävelenkö minä vielä? Peitto on liian ohut. Silti on lämmin.

 

 

Leikaussalissa aikuisesta tulee lapsi. Hän on muiden armoilla. Aivan täysin.

On täysin muista kiinni, kuinka kaikki päättyy. Itse ei voi mitään. Ei voi kuin yrittää olla reipas. Sähköiskuakaan ei saa pelästyä.  Eihän se iso ole, ihan pieni vain.

Päättäjälle ihan terveellinen kokemus, täydellinen avuttomuus, riippuvuus siitä että muut hoitavat hommansa hyvin. Tältä pöydältä ei kukaan nouse, elleivät ne hoida.

Se vain on jo koettu.

Enää ei niin huvittaisi. Minä opin jo viimeksi.