Kalenterissa lukee ensi viikon kohdalla: "äitiysrahakausi alkaa".

Perheenäiti tuijotti lausetta ensin hetken tajuamatta, mitä hän oli yrittänyt sillä itselleen oikein sanoa. Sitten hän muisti.

Lauseella kai viitataan jonkinlaiseen äitiyslomaan.

Äitiyslomaan mistä? Äitiydestä?

 

Perheenäiti istui tänään kaupunginvaltuuston kokouksessa ja oli siellä hiljaa. Hän oli väsynyt. Ei ollut mistään mitään sanottavaa.

Sähköpostien hallinta alkaa käydä hankalaksi. Niissä kaikissa on jokin asia. Kaikki asia pitäisi ymmärtää. Jotkut jopa toivovat viesteihinsä vastauksia.

Perheenäidin äitiysloma on jäämässä väliin. Vaikuttaa siltä, ettei sitä tule. Ei ennen kuin pahnanpohjimmainen tulee, eikä ehkä sen jälkeenkään.

Tulee vain se äitiys, viisinkertaisena. Ilman lomaa.

 

Näkikö perheenäiti väärin, väsyneenä kotiin valtuustosta isoine vatsoineen raahautuessaan, näkikö hän väärin kun hän oli näkevinään erään toisen valtuutetun, erään toisen perheenäidin, silmissä pientä punoitusta, kyynelten esiastetta, kun he juttelivat kotimatkalla kaupungin taloudesta ja sen vaikutuksista kaupungin sosiaalipalveluihin? Kuvitteliko perheenäiti vain, toista väsynyttä äitiä kuunnellessaan?

Molemmat olivat matkalla kotiin lasten luo. Oli myöhäinen ilta. Jotkut lapsista olisivat jo unessa.

 

Perheenäiti kuunteli tänään kaupunginjohtajan puhetta palveluverkkotyöryhmän työn tarkoituksesta ja siitä, kuinka työn on määrä edetä. Kuuntele loppuun, perheenäiti sanoi itselleen. Äläkä hätäänny. Voihan olla että kaikki kääntyy hyväksi? Voihan olla että palveluverkkotyöryhmä ei unohda valtuustostrategiaan kirjattuja tavoitteita siitä, kuinka asukkaiden tyytyväisyys kaupungin palveluihin kääntyy nousuun? Voihan olla?

Pala tuli kurkkuun vasta yöllä. Vasta yöllä, kun kaikki olivat nukahtaneet, perheenäiti tajusi mitä aikaa nyt eletään. Hän tajusi, mitä laman varjolla, lamaan vedoten, nyt tehdään. Hän kertasi kaikki tänään kuulemansa lauseet.

Ne ovat pelottavia.

Perheenäitiä pelottaa.

 

Mitä minä tekisin, perheenäiti mietti. Minne minä menisin, jos haluaisin päästä tätä pakoon, minne minä lapseni veisin?

Perheenäiti ei keksinyt.

 

Ei se ollut kuvitelmaa se punoitus sen toisen valtuustoäidin silmissä. En minä onneksi ole ainoa, perheenäiti yritti ajatella keskellä yötä. Onhan meitä muitakin.

Sitten tuli ensimmäinen kyynel. En minä ole ainoa, mutta ei se auta.

Meitä on liian vähän.