Jänis istuu keittiön lattialla ja syö kirjaa nimeltä "Kettu".
Jänis istuu? Miten jänis oikeastaan istuu? Neljällä jalalla?
Jäniksen kynnet pitäisi leikata. Ja päällikön.
Joku ei millään jaksaisi.
Päällikkö puhui taskulaskimeen. "Haloo? Moi. Mitä? Mennään yhdeffä kauppaan?" Sitten hän laski laskimen korvaltaan ja totesi: "vauva hoitti".
Vauva siis soitti isosiskolleen tämän laskimeen. Hyvä. Tämä on varmaankin hyvä merkki.
Jostain.
Sitten päällikkö kylpi. Pienen kylpyammeen toinen pääty oli tyhjä. Päällikkö istui siinä toisessa, osoitti miettiväisenä tyhjää puolta ja lupasi: "vauva mahtuu".
Hyvä. Toista ammetta meille ei nimittäin mahdukaan.
Perheenäiti kulkisi läpi kotinsa, yöllä, kun muut nukkuvat, niin kuin hänellä on usein ollut tapana tehdä, jos kodissa vain mahtuisi kulkemaan. Nyt ei mahdu. Pyyhkäisy riittää, katseen pyyhkäisy.
Perheenäiti pyyhkii katseellaan kotia ja miettii, mahtuuko vauva. Keittiön lattialle on levitetty kattiloita, kulhoja ja hedelmiä. Kylpyhuoneen lattialle on levitetty mysliä. Kaikki muu on levitetty olohuoneen lattialle - myös makuuhuone.
Vauva ei mahdu.
Vaikka ei kai se kohta enää mahdu vatsaankaan. Se vaikuttaa siltä, venytellessään. Perheenäidistä vaikuttaa iltaisin siltä, että pahnanpohjimmaista ärsyttää asua niin ahtaasti.
Tervetuloa kerhoon kulta. Meidän perheeseen. Kaikki ovat jo kyllästyneet tähän kaksioon. Tämä on nyt nähty. Kaikki paitsi sinä ovat sen jo nähneet.
Tervetuloa katsomaan. Toivottavasti naurattaa edes, kun meitä muita oikeastaan enää ei.
Perheenäiti ja puoliso törmäsivät vuoden vanhoihin valokuviin - tietokoneella. Joku oli laittanut ne sinne ennen kuin digikamera hajosi. Kuvissa näkyi vanha koti, se Oikea. Sotkun keskeltä pilkotti vanha parketti.
Ajatella, vanhassa kodissa se sentään näkyi. Vaikka oli kuinka paljon sotkua. Sotku sentään mahtui.
Perheenäidillä on ikävä kotiin. Kotiin omaan kotiin, omaan vanhaan ruumiseen, omiin farkkuihin. Omaan neljänteen kerrokseen ilman hissiä. Entiseen elämään.
Sen jälkeen kun uuden elämän syntymäpäivä päätettiin, perheenäidille tapahtui jotain. Aivan kuin hän olisi siirtynyt automaattiohjaukselle. Kaikki tapahtuu itsestään. Mikään ei oikeastaan ole enää kovin tärkeää. Kaikki vain on.
Esikoinenkin toimi illalla automaattiohjauksella. Hänen oli tarkoitus yöpyä isällään. Iltayhdeksältä hän kuitenkin pölähti sisään ovesta. Ai sä tulitkin kotiin? perheenäiti kysyi. Esikoinen seisoi eteisen lattialla ja katsoi äitiään hetken aikaa aidosti hölmistyneenä. Kato niinpä näköjään tulinkin, hän sanoi sitten.
Lapsi ei muistanut minne tulla, kunhan vaan tuli. Tuli vaan kotiin. Osoite vaan oli vähän väärä. Ei sitä kaikkea muista, ajatuksissaan. Isä tai äiti, sama se. Yhtä omituisia molemmat, aikuisia. Tai yrittävät olla.
Ihan hyvä olemassa tollanen automaattiohjaus, puoliso totesi perheenäidille myöhemmin. Tuleepahan tultua kotiin, vaikka vain vahingossa. Ja tottahan se on.
Perheenäidillä on ikävä neljänteen kerrokseen. Se on sopiva korkeus. Hän haluaisi istua siellä öisin omissa farkuissaan, omissa ajatuksissaan, joista mitkään eivät ole erityisen tärkeitä. Kaikki vain on.
Kommentit