Yksin, tai melkein. Jänis kylläkin on kotona.

Vähän se on kyllä vieläkin vaisu.

Perheenäidin piti lähteä päällikön ja puolison kanssa punaiseen taloon. Ja sitten hän ei jaksanutkaan.

Hän lähetti ne sinne ilman itseään. Ne vilkuttivat ikkunasta. Päällikkö vilkutti iloisesti tuttipullo toisessa kädessä: moikka! Isommat lapset lähtivät omille teilleen.

 

Perheenäiti on nykyään hyvin harvoin yksin.

Yksin on aika kiva olla. Nykyään.

Silloin on sopivan hidasta. Kodin ilma hidastuu, ei niin liiku, siinä ei ole pyörteitä siitä kun joku pyyhältää ohi, kun joku häslää. Sotkee ja häslää.

Koti lepää.

 

Perheenäiti tykkää levätä lepäävässä kodissaan. Hän katselee sen seiniä ja ajattelee.

Perheenäiti ajattelee syntymistä.

 

Vielä kerran. Sitten ei enää. Miltähän se tuntuu, kun lapsi syntyy viimeisen kerran, viimeinen lapsi? Onko viimeinen aina se erityisen pieni? Muistaako sen koskaan antaa kasvaa isoksi?

Miltähän se näyttää?

 

Perheenäidille pahnanpohjimmainen on jo aivan tuttu. Me tunnetaan jo. Pahnanpohjimmaisella on perheenäidin tietämiä ominaisuuksia, joista muut eivät tiedä mitään. Niitä on vaikea sen kummemmin eritellä.

Ne vain ovat.

Syntyvässä lapsessa ei siksi ole hassua sen valmis tuttuus. Tuttuinahan ne kaikki tulevat. Hassua on vain se, ettei häntä ole ehtinyt vielä aiemmin tavata. Että syntymässä muka tavataan ensimmäistä kertaa. Se on älytön ajatus.

Tuoltahan se aina on näyttänyt, äiti tietää. Miten hän sen tietää, vaikkei ole ennen nähnyt? Ja miten isäkin?

En tiedä.

 

Puolisonsa ensi kertaa tavattuaan perheenäitiä vaivasi viikkotolkulla se, että puoliso oli niin tutun näköinen. Miten hän saattoi olla niin tuttu? He eivät olleet tavanneet aiemmin.

Perheenäiti ymmärsi sen myöhemmin. Hän ymmärsi sen silloin, kun heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa oli syntynyt ja kuollut. Silloin perheenäiti ymmärsi. Puoliso muistutti omaa poikaansa. Siksi hän oli näyttänyt aikanaan niin tutulta. Hän oli muistuttanut yhtä perheenäidin lapsista - sitä yhtä, joka ei vielä silloin ollut syntynyt eikä kuollut.

Perheenäidin mielestä ajatus oli aivan järkevä, ja on. Siinä ei ollut mitään hölmöä, eikä ole. Lapset ovat vanhemmilleen tuttuja, vaikkei niistä vielä mitään tiedettäisi.

 

Pahnanpohjimmainen, perheenäidin vanha tuttu, haetaan kahdeksan viikon kuluttua kotiin. Vaikka hän on jo. "Vauva. Kotiin," päällikkö toteaa päivittäin. Joo, perheenäiti vastaa, vauva tulee syksyllä kotiin. "Hautuu," päällikkö jatkaa. Jep, vauva hautuu ensin valmiiksi ja tulee sitten, perheenäiti kertoo. "Kauppaan," päällikkö kertaa, päivittäin. Joo me mennään sitten vauvan kanssa kauppaan, perheenäiti vastasi päivittäin viikkotolkulla, ennen kuin hän yhtäkkiä tajusi mitä päällikkö tarkoitti.

Vauva ei vielä ole kotona, joten hänen on oltava jossain muualla. Ne, jotka käyvät jossain muualla, käyvät yleensä kaupassa.

Päällikkö päätteli, että kun vauva ei kerran vielä ole kotona, hänen täytyy olla mennyt kauppaan.

Päällikkö siis odottelee vauvaa päivittäin kaupasta. Jossa se siis hautuu.

Odotellessaan päällikkö antaa perheenäidin isolle masulle pusuja.

 

Perheenäiti on pessyt koneellisen vauvanvaatteita.

Hän ei oikein tiedä miksi. Ne on laskostettu pinoon pesukoneen päälle, ja ne leviävät siitä pikku hiljaa lattialle. Niille ei ole mitään paikkaa, ne pestään vielä moneen kertaan ennen kuin pahnanpohjimmainen tulee kaupasta. Eivätkä ne ole pariin vuoteen olleet likaisia. Silti ne täytyy pestä.

Se on pesimistä. Pahnanpohjimmaisen kohdalla pesiminen on jo vähän väsähtänyttä. Kyllä kai sillekin joku nuttu täytyisi neuloa, niin kuin kaikille muillekin, joku oma, perheenäiti tietää. Eikä jaksaisi ehkä oikein enää ryhtyä, vaikka edelliset nutut ovat huopuneet siitä kohtaa mihin edellisten vauvojen kuola aina valui. Edellisten nuttujen rinnukset ovat huopuneet aivan jäykiksi, eikä maidon haju enää lähde niistä pesemällä.

Pahastuukohan se, perheenäiti miettii. Jostain kai senkin on traumansa saatava, hän jatkaa. Aina oli jäykät rinnukset, pehmeitä ei jaksettu viimeiselle näpertää. Onko sellainen trauma muka pahimmasta päästä?

Edellinen hattu kuitenkin hukattiin marketin parkkihalliin. Uusi hattu pahnanpohjimmaiselle ainakin on neulottava.

Perheenäiti pesi tänään koneellisen vauvanvaatteita, koska hän ei tänäänkään jaksanut aloittaa pahnanpohjimmaisen uutta hattua. Ja jotenkin kuitenkin oli pesittävä.

 

Perheenäiti on maannut koko päivän sängyssä lukemassa dekkaria. Välillä hän on syöttänyt pahnapohjimmaiselle tämän erityisesti toivomia erilaisia makeisia.

Perheenäiti kerää voimia. Hän pesii omassa sängyssään ja kerää voimia neuloa, lukea esityslistoja, hengittää kodin pyörteistä ilmaa ja odottaa pahnanpohjimmaista joka päivä kaupasta.

Siihen dekkari on hyvä.