On yö. Perheenäidin pitäisi nukkua, mutta hän ei voi.

Hän todisti tänään kahta asiaa. Toista leikkipuistossa, toista kaupunginvaltuuston valtuustosalissa.

 

Leikkipuistossa päällikkö seisoi kahden kaksivuotiaan, siis melkein itsensä ikäisen tytön vieressä ja katseli heitä ihailevasti. Äkkiä, ilman syytä, toinen tytöistä tönäisi päällikön nurin ja toinen heitti tämän kasvoille hiekkaa. Sen jälkeen maassa makaavaa päällikköä potkaistiin.

Ne olivat tosi pieniä, vauvoja melkein itsekin. Silti perheenäiti juoksi isoine vatsoineen heidän luokseen ja huusi kurkku suorana: tuo oli kuulkaa TOSI TYHMÄSTI TEHTY! Noin ei saa tehdä!

Perheenäiti nosti päällikön syliinsä ja pyyhki hiekan tämän kasvoilta. Päällikkö oli aivan hiljaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Vasta hetkeä myöhemmin, kun päällikkö leikki itsekseen tyhjän liukumäen luona, ja hiekkaa heittäneen pienen ihmisen äiti talutti hiekanheittäjää päällikön luokse pyytämään tältä anteeksi, päällikkö alkoi itkeä. Mamma oli hävinnyt hetkeksi näkyvistä. Päällikkö itki hysteerisesti, aivan hädissään: nyt se tulee takaisin, eikä mamma ole tässä.

Hyvin pian mamma kuitenkin oli. Perheenäiti otti päällikön syliin. Päällikkö painautui syliin niin tiiviisti kuin pystyi, eikä päästänyt irti. Ei ole mitään hätää, perheenäiti sanoi.

Mitä perheenäiti siis tänään leikkipuistossa todisti?

Luottamuksen ensimmäistä säröä. Sitä kun pienen pienelle ihmiselle selviää, että kaikki eivät olekaan koko ajan kivoja, eikä maailma oikeudenmukainen. Turpiin voi tulla vaikkei tekisi mitään pahaa. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Se oli surullista katseltavaa. Tätä ei voi välttää, perheenäiti ajatteli lapsi sylissään. Tätä ei voi estää. Tätä lasta ei voi joka kerta ottaa syliin, minä voin olla tässä vain joitain vuosia. Minä en voi aina olla paikalla.

Tähän täytyy vain tottua. Meidän molempien täytyy.

 

Puistosta valtuustosaliin.

Toukolan tonttien 23100/54-68 ja korttelin 23113 asemakaavan muuttaminen (nro 11814).

Yhdeksäntoista numeroa ja lyhyt tarina: paikallisten asukkaiden piti saada tontille heidän sinne aktiivisesti puuhaamansa asukastila. Se oli jo luvattu. Maan alle kaivettavat parkkipaikat olisivat kuitenkin tulleet liian kalliiksi. Niinpä parkkipaikat täytyykin laittaa maan päälle.

Juuri siihen kohtaan mihin piti tulla se asukastila.

Jonkin verran keskustelua ja äänestys. Parkkipaikat voittivat. Asukkaiden aktiivisuus on kuulemma toki tosi tärkeää ja hienoa, mutta kyllä ne parkkipaikat sittenkin ovat tärkeämpiä.

Mitä perheenäiti siis tänään valtuustosalissa todisti?

Samaa kuin siellä puistossa. Paitsi että näiden nimenomaisten asukkaiden kohdalla särö luottamukseen ei välttämättä ollut ensimmäinen - hehän ovat jo aikuisia - mutta viimeinen se saattoi hyvinkin olla. Viimeinen niitti. Enää ei ehkä kannata yrittää mitään. Eikä ainakaan äänestää.

Yhtään ketään.

Ja niinpä Helsingin vaikutusvaltaisimman hiekkalaatikon ylintä päätösvaltaa käyttävät jatkossakin autot ja niiden loputtomat tarpeet. Joita täytyy suojella. Suojelijoita näyttää riittävän.

Asukkaat voivat toki askarrella jossain muualla.

 

Minullakin on tuossa kadulla oma auto. Minä ajan sillä aina joskus. Käyn sillä kaupassa. En jaksa raahata jalan sitä järjetöntä määrää ruokaa, jota perheen pohjattomaan kitaan lapioidaan. Pitäisi ehkä jaksaa, mutta kun minä en jaksa. Silti olen sitä mieltä, että minun autoni hyvinvointi ja rajaton oikeuteni käyttää sitä koska ja missä vain sattuu huvittamaan eivät ole niitä asioita, jota tässä kaupungissa tulisi vaalia. Jos siihen kohtaa, jossa minä nyt seisotan sitä autoa, olisi suunnitteilla jonkinlainen asukastila, jossa sekä minä että monet muut voisimme käydä puuhaamassa yhdessä jotain hauskaa, voisin hyvin seisottaa autoani jossain muualla. Vaikka jossain paljon kauempana kotoa. Ei tekisi tiukkaakaan, ei tulisi mieleenkään ehdottaa että mitäs jos jätetään ne yhteiset puuhat väliin ja se asukastila rakentamatta jotta minun (liitoksissaan natiseva) autoni saisi seisoa juuri tässä.

 

Äänestystulos valtuustosalissa oli surullista katseltavaa siksi, että sen olisi voinut välttää. Parkkipaikat olisi voinut jättää rakentamatta. Läheisessä maksullisessa parkkitalossa on kuulemma jatkuvasti tyhjää parkkitilaa.

Yhteisöllisyys on hieno sana, jota tykätään helliä puheella. Teoilla sitä sen sijaan halveksutaan, ohitetaan, jätetään toteuttamatta.

 

Valtuustosalissa ei ole äänestyksen jälkeen tapana huutaa: tuo oli kuulkaa TOSI TYHMÄSTI TEHTY! Noin ei saa tehdä!

Mutta niin saa ajatella. Vaikka kannattaisikin demokratiaa, sitä että enemmistö päättää.

Vääryys on vääryys vaikka se paistettaisiin voissa, ja käärittäisiin sen jälkeen paperiin jossa on yhdeksäntoista numeroa ja huonot perustelut.