Johan se kävisi tylsäksi jos perheenäiti vielä joskus ottaisi kantaa siihen, kuinka merkittävässä roolissa tämän maan tiedotusvälineissä esiintyy vanha kunnon Elinkeinoelämän keskusliitto, vaikka en minä tiedä onko se kuinka vanha, tai onko kyseessä edes kunnon elinkeinoelämä. Johan se kävisi tylsäksi, eikö vain? Mitä sitä yhtä liittoa vainoamaan. Me kaikki tässä maassa olemme sitä paitsi vapaita liittoutumaan. Sehän on vain hyvä.

En olisi sanonut mitään. En ole koko kesänä, kertaakaan, kun EK on antanut joka asiasta lausunnon. En olisi sanonut nytkään, mutta kun minusta tänään tapahtui jotain tavallista paksumpaa.

Yleisradion puoli yhdeksän uutisissa - jotka perheenäidillä on nykyään tapana katsoa avaruudesta puoli kymmeneltä - puhuttiin, yllättävää kyllä, sikainfluenssasta, ja ketä tästä aiheesta tällä kertaa haastateltiin?

Minä olen piilokamerassa, perheenäiti ajatteli. Minun keittiööni on asennettu kamera, ja joku miettii nyt pitäisikö minun ilmeelleni nauraa vai pitäisikö minua tulla auttamaan, perheenäiti ajatteli lukiessaan ruudun laidasta haastateltavan tittelin.

Se oli Elinkeinoelämän keskusliiton ylilääkäri. Hänen mukaansa Suomessa ei mitään sikainfluenssaa oikeastaan edes ole.

(Kiitos. Helpottaa kovasti, täällä riskiryhmässä.)

Niillä on oma lääkäri, perheenäiti mietti, ja seuraavaksi hän mietti seuraavaa: öh, miksi?

Sitä seuraava kysymys oli vähän pelottavampi. Se oli hidas ja kuului seuraavasti:

mitähän muuta niillä on?

 

Perheenäiti testasi viime viikolla Helsingin kaupungin terveydenhoitojärjestelmää soittelemalla muutaman puhelun sen jälkeen kun esikoiselle nousi kuume kera kurkkukivun. Kaikki, joille perheenäiti soitti, vastasivat kyllä.

Joillakin se vaan vähän kesti. Muutkin nimittäin soittivat. Laakson terveysaseman influenssapäivystysnumeroon nimittäin. Sinne sai jonottaa noin vartin.

Noh, sinne kuitenkin sai jonottaa. Se on parempi kuin ettei olisi saanut edes soittaa. Ja lohtuakin sieltä sai. Lääkäri lohdutti: ne pari raskaana olevaa, joiden tähän tautiin tiedetään menehtyneen, niiden keisarileikkauksilla pelastetut vauvat olivat kyllä terveitä.

Kumma kyllä se hiukan todella lohdutti.

Vertailtuaan mielessään muutamaa sopivaa uhkakuvaa, perheenäiti unohti ne ja päätti kuitenkin jäädä kaikkine elävine lapsineen henkiin. Se on niin paljon mukavampaa kuin kuoleminen kesken kaiken. Kesken kaiken kuoleminen on jo kertaalleen nähty. Jos sitä on vielä joskus pakko katsella uudelleen, parempi ettei sitä ole ennakoitu etukäteen, sitäkään. Senkin ajan olisi nimittäin voinut käyttää elämiseen. Olisi voinut, ja voi.

Puhelinta sulkiessaan perheenäitiä huvitti lääkäreiden tapa puhua. Monet heistä puhuvat varmasti omasta mielestään ihan mielekkäitä, kuten sekin yksi ystävällinen lääkäri, joka lohdutti perheenäitiä viikko tämän vauvan kuoleman jälkeen sanomalla: "tällaista ei tapahdu Suomessa". Perheenäiti jäi miettimään sitä lausetta pariksi vuodeksi, se oli niin järjetön. Parin vuoden kuluttua hän viimein ymmärsi: lääkäri lohdutti itseään. Naistentautien ja synnytysten erikoislääkärille ei voi töissä tapahtua paljonkaan ikävämpää asiaa kuin menetetty vauva - paitsi ehkä menetetty äiti. Lääkärillä oli paha mieli, hänen täytyi auttaa itseään. Hän otti omaksi lohdukseen Tilaston. Siellä sanotaan että Suomessa näin ei tapahdu. Parin vuoden päästä perheenäiti alkoi tuntea lääkäriä kohtaan myötätuntoa.

Tämähän vain etsi keinoa jaksaa jatkaa työpäivänsä loppuun. Hyvä että se löytyi. Lohduksi siitä ei aikanaan perheenäidille itselleen oikein ollut ("tällaista ei tapahdu Suomessa, paitsi meille" ei osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi avuksi surussa) mutta jos joku muu joskus saa avun Tilastosta, go for it.

Minä en niihin koske.

 

Ja lopuksi. Vähän myöhään ehkä, tietenkin, mutta nyt minä avaan tästä asiasta suuni. Otan kantaa Helsingin sosiaaliviraston johtajan kalustehankintaan. Ihan vaan omissa nimissäni.

Luin tänään kaupunginhallitukselle toimitetut asianosaisten selvitykset sekä sisäisen tarkastuksen muistion ja hallintokeskuksen oikeuspalvelujen lausunnot. (Ne ovat julkisia, luettavissa tästä.)

Otan kantaa poimimalla tähän muutaman lauseen, jotka kirjoitin aiheesta tänään eräälle keskustelulistalle.  

 

"Oikeuspalvelut toteaa, että sisustussuunnittelun lähtökohdat ovat
olleet haastavat."


Minusta alkaa nyt - sori vähän jälkijunassa mutta silti - tuntua
siltä, että kalustehankinnan laillisuuden tai laittomuuden tultua
lopullisesti setvityksi voitaisiin ehkä pikku hiljaa alkaa keskustella
näistä sisustussuunnittelun haastavista lähtökohdista. Tai mikäli
niistä on jo kovasti keskusteltu, ilahtuisin jos joku vähän verestäisi
muistiani.

Kaikki kalustehankinnan selvitykset ovat yhtä hämmentävää luettavaa.

Oikeuspalvelut:

"(Sosiaalijohtajan) Selvityksestä ilmenee edelleen, että suunnittelun
yhteydessä on selvitetty valittuja lähtökohtia ja asetettuja
ominaisuuksia vastaavat eri kalustetyypit eli se, minkä tyyppiset
kalusteet tulivat kysymykseen, ja että tämän jälkeen on selvitetty se,
mitkä markkinoilla tarjolla olleista eri vaihtoehdoista vastasivat
alunperin asetettuja vaatimuksia".


Olen yrittänyt olla suhtautumatta tähän kalustesoppaan erityisellä
tunteella, ja yritän edelleen, mutta kohta tekee tiukkaa.


Sosiaalijohtaja omassa selvityksessään:

"Toimeksiannon lähtökohtana oli korostaa suuren viraston johtajan,
viraston henkilökunnan ja johtajan vieraiden avointa vuorovaikutusta.
Tavoitteena oli yhdistää kohtaamispaikan, edustuksellisuuden ja
työtilojen vaatimukset.

- - -

Tämän jälkeen arvioitiin, mitkä markkinoilla tarjolla olleista eri
vaihtoehdoista vastasivat asetettuja vaatimuksia."

 

Minua hämmentää se tosiseikka, että kukaan ei virallisesti
kyseenalaista näitä "asetettuja vaatimuksia". "Suunnittelun lähtökohdat ovat olleet
haastavat", oikeuspalvelut toteaa. Eikä kukaan ihmettele sitä, miten
parin työhuoneen kalustaminen saattoi olla NIIN haastavaa, että siihen
ei ensimmäinen sisustussuunnittelua yrittänyt
sisustussuunnittelijaihminen pystynyt, vaan suunnittelijaa piti vaihtaa.

Jos siihen, että joku kaupungin palveluksessa oleva ihminen keksii
tarvita työtiloihinsa hyvin kalliita esineitä, ja viitsii perustella
sen niin että oikeasti niiden tarkoitus on korostaa ihmisten välistä
vuorovaikutusta - jos siihen ei oteta virallisesti kaupungin johdon
taholta mitään kantaa vaan pitäydytään vain pohtimaan hankinnan
laillisuutta nyökytellen samalla sisustussuunnittelun haastavuudelle,
jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, silloin eletään surullisia aikoja.

Surullisuuden voi halutessaan sivuuttaa, nauramalla vaikka, mutta
siunatessaan tällaisen hölynpölyn jonkin hankinnan tarpeellisuudesta
kaupungin pitäisi sitten varautua siihen, että tästä lähtien muutkin
voivat keksiä jotain täysin ääliömäistä hankittavaa, ja perustella sen
pelkällä höpöpuheella ilman että kukaan siihen puuttuu. Kunhan vaan
kilpailutus on kunnossa.

Ja koska höpöpuheen tuomitseminen ei sitten ehkä kuitenkaan ole
oikeuspalvelujen tehtävä, minusta olisi vähintäänkin hienoa että
höpöpuheeseen ottaisi kantaa joku muu.

Vaikkapa joku päättäjä. Tai vaikkapa joku ryhmä päättäjiä. Ja vaikkapa
ihan julkisesti.

Minä alan nähdä tämän koko jutun niin, että tässä ei nyt enää ole kyse
pelkästään sosiaalijohtajan kalustehankinnasta vaan siitä, millaiset
keisarin uudet vaatteet Helsingin kaupunki on valmis itselleen
jatkossakin hankkimaan, jos tarpeen perusteleva sanamuoto vain on
riittävän näppärä.


Ja lopuksi - aivan turhaan, mutta kun en pysty vastustamaan kiusausta:

hankin perheineni kolme vuotta sitten vajaat sata vuotta vanhan 70
neliön hirsitalon ja 3000 neliön tontin sen alta reilun tunnin päästä
Helsingistä. Sosiaaliviraston vuorovaikutuskalusteiden hinnalla niitä
olisi saanut kaksi.

 

Se siitä. Nyt olen ollut olematta tästä hiljaa, tästäkin.

Pahoitin tänään mieleni kun avasin Helsingin Sanomat, joka tituleerasi kahta kaupunginvaltuuston ryhmätoveriani tuppisuiksi. Pahoitin mieleni, koska olisin pahoittanut sen itse, jos puhe olisi ollut minusta. Etenkään kun en ole luonteeltani mikään tuppisuu.

Helsingin Sanomat ei tullut maininneeksi, että kummatkin tuppisuuksi leimatut istuivat kiltisti kaupunginvaltuuston kokouksissa silloinkin, kun he olisivat voineet olla äitiyslomalla. Johon kaikilla suomalaisilla pienten vauvojen äideillä on yhtäläinen oikeus. Jos pienen vauvan, tai tulevan pienen vauvan äiti ei istu kaupunginvaltuustossa suuna päänä vaan kuuntelee tarkasti, mitä muut puhuvat, hän ei mielestäni automaattisesti ole tuppisuu. Ja jos ihmisen vauva pötköttää valtuuston kahvilassa myöhään illalla ikävöimässä äitiään, kun tämä kuuntelee valtuustosalissa vastuuntuntoisesti tuntitolkulla jos jonkinlaista jaarittelua - vauvoja kun ei saa ottaa mukaan saliin, mutta heitä ei myöskään oikein voi jättää kotiin - onko tämän vauvan äiti ansainnut keljuilua aamukahvinsa painikkeeksi hesarin etusivulla?

Minun mielestäni ei ole.

Jotkut osaavat odottaa että tulee asiaa, ennen kuin he avaavat suunsa. Osaisin mieluusti sellaista itsekin.

 

Ja jotkut, jotkut avaavat suunsa kun tulee asiaa. Silloin suusta voi tulla kokonainen lause.

Päällikkö oli myöhään illalla hyvin väsynyt. Ensimmäinen kyyti unimaille oli mennyt sivu suun. Myöhäisen mustikkapuuron jälkeen päälliköstä alkoi tuntua, että nyt voitaisiin tilata uusi kyyti.

Perheenäiti istui tietokoneen ääressä kommentoimassa sosiaalijohtajan kalustehankintaa. Päällikkö seisoi vieressä ja pyysi: "maitoa".

"Kohta", perheenäiti vastasi katsettaan kääntämättä. Silloin päällikkö antoi lausunnon. Hän sanoi:

"MAITOA NYT HETI".

 

Tuo lapsi osaa puhua, perheenäiti tajusi. Koska tämä tapahtui?

Päällikkö sai maitoa ja nukahti.