Perheenäiti syö voileipää ja odottaa omaa paluutaan. Lomalta.
Se vähän kestää. Perheenäiti on palannut kaupunkiin jo monta päivää sitten, mutta hänen tekisi mieli olla vielä vähän syrjässä, katsella sivusta. Omaa elämäänsä ja muiden.
Perheenäidillä oli syntymäpäivä. Hän meni vanhaksi. Elämä alkaa vasta nelikymmenvuotiaana, kuulemma, sitä odotellessa ihminen on vanhimmillaan. Nelikymmenvuotiaana ehkä nuortuu, palaa itsekseen ehkä. En tiedä. Olen vasta kolmekymmentäkahdeksan. Minusta on tullut keski-ikäinen.
Sitä katselisi mieluusti itse vähän sivummalta, osallistumatta siihen varsinaisesti. Mitenkään. Ikiomaan keski-ikään. Sinne sopii niin huonosti.
Muutkin perheessä vanhenevat.
Illalla perheenäiti istui keski-iässä virkkaamassa. Virkkaaminen auttaa pysyttelemään riittävän etäällä omasta elämästä. Perheenäiti laskee toisinaan virkatessaan silmukoita ääneen, ihan hiljaa. Hän virkkasi ja sanoi: "yksi". Päällikkö vastasi: "kakki". Perheenäiti siihen: "jep, kaksi", johon päällikkö: "komme".
Perheenäiti lopetti virkkaamisen ja kääntyi katsomaan päällikköä. "Kolme", perheenäiti kokeili. Päällikkö jatkoi: "neeä".
Ei juma tuo lapsi osaa laskea, perheenäiti tajusi. Lopeta se heti! hän ajatteli, tuota vauhtia sinäkin joudut ennenaikaiseen keski-ikään!
Päällikkö hymyili. On tullut opiskeltua kaikenlaista näköjään, kaiken päättömän sekoilun lomassa. Niin sitä ihminen oppii, sekoilemalla, ja seuraamalla muiden sekoilua.
Meillä on kieltämättä sillä saralla välillä vähän seurattavaa.
Se alkoi siitä kun mansikat olivat tarjouksessa. K-kauppa tarjosi niitä viisi kiloa kerralla, vaikka perheenäiti oli oikeastaan ostamassa vain juuriharjaa. Mattoja pestessään perheenäiti päätti illalla vähän hillota.
Mattojen kuivuessa pihalla perheenäiti ripusti sata kiloa pyykkiä, hillosi mansikat, haastoi riitaa ja palasi tämän parin päivän virkistävän kaupunkilomansa jälkeen takaisin maaseudulle.
Maaseudulla oli metsä ja metsässä mustikoita. No jos tästä yhden piirakan verran, perheenäiti ajatteli. Olisihan se vielä mennyt, yksi piirakka, mutta kun mustikoita oli niin kamalan paljon. Ei näitä tänne voi jättää, perheenäiti totesi, ja poimi ehkä hiukan enemmän kuin sen yhden piirakan.
Paluumatkalla punaiseen taloon löytyivät valtavat, villit vadelmat, ja vattupuskien takaa, horsman ja nokkosten keskeltä, villiintynyt punaherukkapöheikkö. Omalta pihalta, omien horsmien ja nokkosten keskeltä tytär haki vielä jättiläismäiset mustaherukat.
Olisihan ne voinut sinne jättää, kaikki marjat. Minä olen lomalla, täällä on tapana levätä, perheenäiti päätti, ja lepäsi omalla tavallaan, lepäsi monta päivää.
Kotiin tullessa jääkaappiin kannettiin kymmenen litraa hilloa ja pakastimeen viisitoista litraa marjoja. Piirakoita oli ehditty paistaa ja syödä useampi kuin se yksi. Esikoinen avasi jääkaapin ja kääntyi katsomaan perheenäitiä. No se lähti ehkä vähän käsistä, perheenäiti sanoi varovasti. Niin, esikoinen vastasi (omalla lakonisella, ainoastaan esikoisille varatulla tavalla), se lähtee aina. Minä torjun niillä sikainfluenssaa, perheenäiti selitti.
Itselleen.
Jänis kaljuuntuu. Se vaihtaa turkkia. Tulee talvi. Jänis vaihtaa talviturkin. Se näyttää aivan samalta kuin kesäturkki, mutta ehkä niillä on jänikselle itselleen jokin merkittävä ero.
Perheenäidin keski-ikäinen kesäturkki on hiukan hiostava mutta muuten hyvä. Siinä sopii virkata ja harjoittaa päivittäin kotoista kriisinhallintaa. Kriisin määrä perheessä on vakio. Jos perheenäidillä ei (jostain syystä) ole päällä joku kriisi (keski-iän kriisiturkkihan on päällä koko ajan) jollain muulla on. Päällä joku kriisi. Päällikkökin on oppinut murjottamaan, opiskellut ja oppinut. Hän tuntee jo draaman lain. Laki painovoimasta sen sijaan on vielä vähän hakusessa, päällikkö on harjoitellut tiiviisti lentämistä. "Entää", hän sanoo, hyppää ilmaan ja koettaa räpistellä. Hän on katsellut lintuja ja nähnyt miten se tehdään. Hän ei näe mitään syytä siihen, miksei hänkin siis pystyisi.
Enkä minäkään.
Lentäisin itsekin, mutta kun on niin painava tämä keski-iän kesäturkki, perheenäiti selittää mielessään. Itselleen.
Välillä täytyy selittää asioita myös muille. Mikset sinä enää koskaan piirrä mitään, tytär kysyi perheenäidiltä heinäkuussa, tytär, joka piirtää koko ajan. Emmätiedä, tässä nyt on niin paljon kaikenlaista plus kotitalous, perheenäiti selitti, eikä ehkä koskaan unohda tyttärensä vastausta:
no hei, kun sulla nyt kerran on pakkomielteenä se kotitalous, miksetsä piirrä sitä?
Kun sulla nyt kerran on pakkomielteenä se kotitalous.
Kotitalous. Kaikki nämä vuodet se onkin vain ollut pelkkä pakkomielle. Tämä on huikeaa kuultavaa keski-iän kriisiturkissa hikoillessa.
Jos riisuisi sen turkin ja kokeilisi, voisiko sen lisäksi riisua myös sen pakkomielteen. Jäisikö jäljelle mitään?
Sen jälkeen voisi kokeilla, vieläkö tässä elämässä entää lentää.
Virkkaan ensin vähän.
Kommentit