Johan sitä kestikin.

Ei voi olla hiljaa jos ei huvita.

 

Perheenäiti on tehnyt kesälomansa kuluessa havaintoja. Ensimmäinen on tämä:

minkä ihmeen loman? Mistä minä muka oikein olen lomalla ja missä?

 

Toinen on tämä:

perheelle ei välttämättä kannata tehdä ruokaa. Kesällä se ei lainkaan huomaa, jos sille ei tee ruokaa. Perheelle voi syöttää jäätelöä ja se tulee siitä ihan tyytyväiseksi.

Perheenäiti on lakannut tekemästä perheelleen ruokaa. Ei hän mitenkään sitä suunnitellut, se nyt vaan lakkasi, ruoanlaitto. Perheenäiti tekee ruokaa vain punaisessa talossa, koska siellä se on kivaa. Kaupungissa ruoanlaitto on, anteeksi vain, ihan perseestä. Syökööt perhe voileipiä jos jäätelö ei täytä, niinhän minäkin teen. Vaikka jäätelö täyttäisi.

 

Joten kolmas onkin tämä:

olin minä ennenkin vauvaa odottaessani pullea, mutta nyt yritän ennätystä, ja, rakkaat lukijani, se tulee onnistumaan. Jäätelöauto kävi tänään. Neljäs vauva ylitti neljän kilon rajan, tätä menoa viides ylittää viiden.  Ja sitten piisaakin kuulkaa tämä raskausharrastus. Seuraavaksi voisin kokeilla esim. kolmiloikkaa.

 

Neljäs havainto on tärkein ja kaikista pelottavin.

Perheenäiti istui tänään, tänäänkin, itsekseen leikkipuiston nurmikolla ja tajusi oppineensa äidiksi. Se tapahtui tänään, esikoisen täyttäessä seitsemäntoista vuotta ja vajaat kaksi kuukautta, päällikön sekoillessa pitkin puistoa, tyttären pitkin ulkomaita ja pahnanpohjimmaisen pullean kuvun suojissa. Seuraava tieto saavutti perheenäidin, joskus iltapäivällä puoli kahden aikaan:

no tämmöistähän tämä sitten on, ei tämän kummempaa. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ollutkaan.

Perheenäiti katseli puistoa ja ajatteli:

kiva puisto.

Sitten hän katseli lastaan ja ajatteli:

kiva lapsi. Tämäkin. Ja ne muutkin on.

Eikä perheenäidin tehnyt mieli olla missään muualla. Ei, vaikka hän istui leikkipuistossa.

Jotain on tapahtunut. Jotain mikä oli pelottavaa, ennen vanhaan.

 

Ei siihen mennyt kuin seitsemäntoista vuotta. Illalla, kun perheenäiti istui itsekseen katsomossa kentän laidalla ja katseli, kuinka esikoinen pelasi jalkapalloa sairaan taitavasti, perheenäiti ajatteli että nonni, me selvästikin selvittiin siitä kaikesta, tuo tuolla kentällä minun murrosiästäni ja minä sen (sen oli aika helppo, minulle,) ja siinä sivussa se opetteli pelaamaan jalkapalloa sairaan taitavasti. Pahnanpohjimmainen(kin) potkaisi, ja perheenäiti ajatteli että hitto, tähän tottuu. Ehkä tämä viimeinenkin vielä joskus pelaa jalkapalloa, ja sitten minä osaan istua tässä kentän laidalla jo tosi tosi hyvin. Vähän niin kuin nyt.

Perheenäiti katseli esikoistaan ja oli tästä kamalan ylpeä. Olisi ollut, vaikkei esikoinen olisikaan tehnyt yhtään maalia. Tuo tuolla on aika reipas, perheenäiti ajatteli. Parhaani yritin, koko nuoruuteni, eikä hän silti mennyt pilalle. Aika reipas poika, oppinut olemaan, vaikkei siihen koskaan annettu mallia, olemisen osaamiseen. Eikä edes jalkapallon pelaamiseen.

 

Perheenäiti istui penkillä kentän laidalla ja tajusi oppineensa olemaan. Ei siihen mennyt kuin kolmekymmentäseitsemän vuotta. Eihän tämä nyt niin vaikeaa olekaan.

Nyt vaan sitten ollaan, ja missä?

Kesälomalla, mutta mistä? Ja missä?

Sen kun vielä oppisi.

Ehkä ensi vuonna. Johan tässä oli yhdelle päivälle.

 

Ennen vanhaan ajatus siitä, ettei enää kaipaisi muualle kuin sinne missä on, oli pelottava. Silloin on tullut vanhaksi, perheenäiti ajatteli ennen vanhaan. Ei saa lakata kaipaamasta, perheenäiti luuli. Jos lakkaa kaipaamasta, kaikki on lopussa, perheenäiti luuli. Luuli kunnes lakkasi.

Ehkä olen siis tullut vanhaksi, perheenäiti ajatteli tänään. Ehkä olen tullut vanhaksi, ehkä en, mutta onneksi tulin.

Tähän.