Perheenäiti on saanut postia muiltakin kuin verkko-insinööriltä. Eilen perheenäiti sai avaruuspostissa ihanan kirjeen.

Siinä häntä kehotettiin postittamaan listan ensimmäiselle ihmiselle hyllystään joku vanha pokkari, jota hän ei enää aio lukea. Lisäksi häntä pyydettiin poistamaan tämän nimi listalta, lisäämään listalle oma nimensä ja osoitteensa sekä lähettämään kirje eteenpäin kuudelle lukutaitoiselle kaverille. Kirjeessä uhottiin, että pian perheenäidin postiluukusta pitäisi kolahtaa 36 pokkaria.

Juuri jotain tällaista perheenäiti oli vailla. Vihdoin minä pääsen leikkimään, perheenäiti ajatteli. Hän on elämänsä aikana katkaissut kaikki saamansa ketjukirjeet, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että joku tuntematon ihminen vetäisisi hyllystään itselleen turhan pokkarin, paketoisi sen ja postittaisi sen perheenäidille, pelkkä ajatuskin kolmestakymmenestäkuudesta yllätysjämäpokkarista, tai edes yhdestä, oli niin ihana, että perheenäiti kääri saman tien ruskeaan paperiin sen pokkarin, jonka hän juuri oli lukenut. Sen ainoan joka kotoa nyt löytyi. Hän kirjoitti paketin päälle tuntemattoman ihmisen nimen ja hänen toisessa kaupungissa sijaitsevan osoitteensa, liimasi paketin päälle neljä joulupostimerkkiä sekä kirjoitti siihen vielä: ”Jouluterveiset Helsingistä”.

Tänään perheenäiti postitti paketin. Sitten hän istui keittiön pöydän ääreen odottamaan.

Pelkkä ajatuskin siitä, että perheenäiti on tänään postittanut tuntemattomalle ihmiselle toiseen kaupunkiin kirjan ilman sen kummempia saatesanoja kuin jouluterveiset, miellyttää perheenäitiä suuresti. Ihmisen pitäisi leikkiä paljon enemmän. Ihmisen pitäisi ylipäätään saada muutakin postia kuin laskuja, oikeaa postia, oikeasta postiluukusta. Nimenomaan yllätyspostia.

Kirja tuntemattomalta ihmiseltä eteisen lattialla, miten ihana ajatus. Jos ei perheenäidin postiluukusta koskaan tipahda yhtään pokkaria, ajatuskin riittää.

Ihmisen pitäisi leikkiä paljon enemmän.