Perheenäiti istui bussiin rautatientorilla kaupunginvaltuuston kokouksen jälkeen ja oli vähän apea, niin kuin aina kaupunginvaltuuston kokouksen jälkeen. Kadulla satoi, ja perheenäiti muisti jättäneensä päällikön rattaat päivällä ulos.

Nyt ne ovat märät, koska minä en pysty kaikkeen, perheenäiti ajatteli. Voihan helvetti.

Perheenäiti hokee sitä nykyään perheelleen koko ajan. Minä en pysty kaikkeen, hän rähjää. Aina kun joku on jotain vailla tai joku asia on jäänyt hoitamatta, (joku kaksikymmentäviisi asiaa,) perheenäiti, tuo Käpylän löpsähtänein draamakuningatar, jonka selluliitti on tuoreimman tutkimuksen mukaan etenemässä hyvää vauhtia polvien alapuolelle, julistaa että hän ei pysty kaikkeen.

Miksi? Miksi sitä täytyy nykyään koko ajan niille tolkuttaa?

Vastaus on pelottava. Siksi tietysti, että omasta mielestään perheenäidin pitäisi pystyä kaikkeen. Myös kahden aikuisen perheessä. Perheenäiti elää nykyään kahden aikuisen perheessä, on elänyt jo aika pitkään, ja silti häneen on rakennettu sisään vanha kunnon yksinhuoltaja. Nehän selviävät tunnetusti kaikesta itse, ja vastaavat kaikesta itse, koska selvitä on pakko, ja vastata myös.

Vahinko että se jää päälle. Sittenkin kun ei enää olisi pakko. Kun vastuuta ei joskus ole voinut jakaa, sitä ei myöhemmin mielessään enää osaakaan. Ei vaikka vastuulle myöhemmin olisi ottajia. Ei vaikka joku sitä vastuuta ihan pyytämättä vähin äänin myös ottaisi. Silti kaikki vastuu tuntuu omalta, ja kun ei joka jumalan asiaa muista tai osaa tehdä itse, itseä pitää sitten soimata siitä ettei se muistanut tai osannut. Opettelisit! perheenäiti ehdottelee itselleen joskus öisin, sinähän pystyt kaikkeen!

Siitä se tulee se jatkuva tolkutus siitä, ettei perheenäiti mukamas pystyisikään kaikkeen. Eihän se perhettä oikeasti kiinnosta – kyllähän perhe kai tajuaa sen tolkuttamattakin. Itselleenhän perheenäiti sitä koettaa tolkuttaa.

Se vaan ei tunnu menevän jakeluun.

 

Selluliitin vaivihkainen eteneminen on konkreettinen muistutus siitä, mihin kaikkeen perheenäiti ei ole pystynyt. Hän ei ole pystynyt juoksemaan jumpissa, joiden tahdissa hän ei oikeasti enää muutamaan vuoteen ole pysynyt, vaikka omasta mielestään hänen pitäisi. Perheenäiti ei vaan kerta kaikkiaan ole pystynyt. Aikaa siihen olisi kyllä suotu, mutta kaikki ne vuodet niissä aerobic-saleissa, joissa perheenäiti AINA mietti että mikä ihme saa ihmisen käyttäytymään näin kerta kaikkiaan järjettömällä tavalla, kaikki ne vuodet ovat tuottaneet tulosta. Perheenäiti on tullut siihen tulokseen, että aerobicissä (sori jos se on jo menneen maailman termejä, en ole päivittänyt  jumppatiedostojani, en nähkääs pysty kaikkeen) tiivistyy kaiken turhuus. Aerobic on ihmisen järjettömyyden huipentuma, surullinen ja yksinäinen tapahtuma, jossa aikaa ja väsymystä vastaan taistelevat naisihmiset tuijottavat väkijoukossa peilistä vain itseään ja kilpailevat sen kanssa. Että kumpi meistä voittaa, minä vai peili. Että antaako se mulle sitä mitä siltä niin toivoisin: vakuutuksen siitä, että olen sairaan tiiviissä kunnossa ja meistä kaikista ihanin. Vai voittaako se minut kertomalla, mikä on asiain todellinen tola: punakka, kyydistä pudonnut puuskutus. Mennään mennään! ohjaaja huutaa, eikä perheenäiti voi itselleen mitään, ei vaikka yrittäisi, hän ei voi olla miettimättä:

minne?

Jaksaa jaksaa! ohjaaja huutaa, ja perheenäiti miettii:

miksi?

Se on kaikista vaarallisin kysymys. Sitä EI saisi esittää itselleen koko ajan, ja viimeinen paikka jossa sitä saisi tehdä on aerobicsali.

 

Niin että selluliitti, se etenee. Voihan helvetti, perheenäiti sanoo peilille, etkö olisi voinut olla ajattelematta siellä aerobicsalissa? Jos edes siihen olisit pystynyt, nyt ei oltaisi tässä.

 

Perheenäiti on ryhtynyt lukemaan kirjoja. Hän ei oikein tiedä kuinka se tapahtui, omasta mielestään hän ei varsinaisesti siihen mitenkään ryhtynyt. Niitä vain alkoi kulua. Sen täytyy liittyä siihen, että kirjat vietiin pois kotoa punaiseen taloon. Muutaman kuukauden kuluttua perheenäidille tuli kova tarve lukea niistä kaikki ne, joita hän ei koskaan ollut ehtinyt. Viikonloppuna perheenäiti unohti vaihtaa luetut kirjat punaisessa talossa lukemattomiin, ja kotiin tultuaan hän tajusi, ettei kotona ole yhtään ainutta lukematonta kirjaa. Hän ahdistui siitä valtavasti ja paineli kirjastoon, ensimmäisen kerran sataan vuoteen.

Miksi minä nyt oikein luen, vaikka aikaa siihen ei ole?

Tietenkin siksi kun minun ei tarvitse,  perheenäiti vastasi itselleen, ja tajusi lukevansa kirjan päivässä. Koska nyt siihen ei ole yhtään aikaa, eikä yhtään tarvitse.

 

Kun ei pysty kaikkeen, täytyy tehdä jotain sellaista mihin ei lainkaan pysty.

Se tulee aivan luonnostaan, ja hyvä mieli, se tulee perässä.

 

Kotiin tultuaan perheenäiti tajusi, ettei pihalla enää ollut rattaita.  Ne oli otettu sisään jo kauan ennen sadetta.