Jaksaa jaksaa, perheenäiti sanoo itselleen keittiön pöydän ääressä puolen yön jälkeen.
Puolentoista tunnin päästä tyttäreltä vaihtuu vuosi. Kolmastoista alkaa.
Jaksaa jaksaa, perheenäiti sanoo itselleen. Jaksaa nyt vaan sen kaiken näsäviisauden, pistävät katseet, niskojen nakkelun, alkavan uhman ja – ennen kaikkea – jatkuvan kynsien lakkaamisen. Puolilta öin se kumminkin muuttuu aina vauvaksi. Sillä sitä jaksaa jaksaa.
Siirtymäpäivien öinä on tapana muistella sitä kun ne tulivat, poikaset, mutta entä jos ei jaksa? Entä jos ei jaksakaan muistella sitä Helsinki-päivän aamua, jona aurinko nousi hiljaa tyttären unituhinan ylle? Entä jos ottaisi nyt vaan esiin ne lahjat ja menisi nukkumaan?
Jaksaa jaksaa. Koettaa nyt vaan jaksaa vähän muistella, ja sitten koettaa jaksaa seuraavankin syntymäpäivän, kahden viikon päästä, sen jona ei anneta lahjoja. Sen kun vielä jaksaa, sitten saa levätä. Koko heinäkuun. Ennen kuin tulee seuraava syntymäpäivä, se oma, se joka vie vanhaksi.
Kaiken tämän jälkeen täytyisikin enää jaksaa olla vanha. Sitten ei enää tarvitsekaan jaksaa kuin vähän synnyttää, ja aloittaa kaikki taas alusta.
Jaksaa jaksaa.
Kommentit