Päällikkö söi tänään elämänsä ensimmäisen leikkipuistoaterian.

Perheenäiti, tuo itkuraivareita kotioloissa viime aikoina melko tiuhaan viljellyt kovaa kyytiä pulskistuva hermoraunio, liikuttui aivan järjettömällä tavalla. Voiko tämä olla totta, hän ajatteli kun päällikkö lapioi suuhunsa valtavan annoksen Helsingin kaupungin italianpataa, voiko olla totta että joku vieras ihminen on valmistanut minun lapselleni lämpimän ruoan ja se on juuri tarjoiltu hänelle tässä ihanassa puistossa, ilmaiseksi – ja vielä laulaen? Voiko olla totta että aivan tässä kotikulmilla helpotetaan tällä tavalla heikkohermoisten ihmisten arkea ja syötetään heidän lapsiltaan masut täyteen sen kummempia kyselemättä? Tiesikö se ihminen, joka tämän aterian tänä aamuna valmisti, että hän pelastaa tänään vähintään yhden perheenäidin päivän?

Päällikön höpsöteltyä tyytyväisenä puistossa riittävästi pikku maha pömpöllään perheenäiti työnsi hänet rattaissa viereiseen kirjastoon. Siellä odotti seuraava liikutus. Voiko olla totta että tämä ihanan hiljainen ja tehoton paikka on edelleen tässä, ja että täältä saa kuka tahansa viedä kotiinsa luettavaksi ihan mitä tahansa, eikä se edelleenkään maksa mitään, perheenäiti ajatteli vedettyään hyllystä sitä mitä hän juuri nyt oli vailla, sielua hoitavia sanoja.  Voiko olla totta?

Kotiin tultuaan perheenäiti soitti synnytyssairaalaan. Ajattelin että ehkä uuden vauvani toista ultraäänitutkimusta ei sittenkään olisi hyvä tehdä kuolleen lapseni syntymäpäivänä, hän sopersi sinne puhelimessa, ja puhelimeen vastannut ihana kätilö oli heti sitä mieltä että sellainen päivä olisi ehdottomasti sellaiselle touhulle hyvin huono. Äiti on äiti aina eivätkä tällaiset surut koskaan unohdu, hän sanoi, ja antoi ymmärtää ettei niiden tarvitsekaan. Seuraava viikolla olisi paljon parempia aikoja, heillekin, hän vakuutti, joten vaihdetaanpa se sinun aikasi sinne saman tien. Perheenäiti mietti, kuinka monta kertaa ihminen oikein voi yhden päivän aikana liikuttua. Hänelle tarjoiltiin puhelimitse tukea, lämpöä ja myötätuntoa, ja taaskaan se ei maksanut mitään. Itse ultraäänitutkimuksesta puolestaan täytyy pulittaa pelkkää pikkurahaa. Sekin on melkein ilmaista. Kuinkahan kauan tämä oikein voi olla totta?

Iltapäivällä perheenäiti äänesti. Vaalivirkailija ohjasi päällikön, perheenäidin ja heidän molempien pömppömahat pitkän jonon ohi suoraan toisen virkailijan luo lippua leimaamaan, ja kuorta kiinni nuollessaan perheenäiti ajatteli että nyt tämä liikutus menee jo naurettavuuksiin. Perheenäiti liikuttui siitä että hän ja hänen lapsensa saavat elää demokratiassa. Täällä ihmisille lähetellään kotiin kutsuja tulla uurnille kertomaan, kenen he haluaisivat asioitaan hoitavan, ja jos kutsu kumminkin jää kotiin niin ei se mitään, äänestää saa silti, ja väsyneet perheenäidit jopa ohjataan ohi jonon. Perheenäiti liikuttui myös siitä jonosta. Näin monet jaksavat piitata maailman menosta, vaikka kaupat ovat vielä auki, hän ajatteli. Onkohan tämäkin totta?

 

Ei tullut yhtään raivaria koko päivänä, ei yhtään itkua. Tuli vain huoli. Että voiko tämä enää kovin kauaa olla totta. Rautatientorilla perheenäiti katseli isoja vaalimainoksia pysäkeillä ja bussien kyljissä ja näki niiden läpi, niin kuin kuka tahansa jolla on keskikokoiset aivot. Nykyään, sattuneista syistä, hän myös tietää, kuinka paljon rahaa niihin mainoksiin on poltettu. Järjettömiä summia tyhjästä, vain siitä että yritetään luoda mielikuva. Joka ei edes ehkä ole totta. Ketähän varten nämä mainokset oikein ovat, perheenäiti ajatteli.

Sitten hän ajatteli aamulla lehdestä lukemaansa uutista sadan lapsen ryhmättömästä päiväkodista. Sellaisesta, jossa lapsi jätetään aamulla samaan ruokasaliin sadan muun lapsen kanssa, ja aamiaisen jälkeen hän saa itse päättää, minne hän haluaa mennä leikkimään. Omaa tuttua, pysyvää ryhmää ei ole. No tämä nyt ei VOI olla totta, perheenäiti ajatteli. Sata pientä lasta päättää aamulla saman katon alla ITSE, mitä he tänään haluaisivat tehdä ja missä? Missä tässä maailmassa oikein on aikuinen järki, hukassa hitto vie ja voisiko sen hakea sieltä takaisin? Sata pikkulasta sekoilemassa itsekseen pitkin käytäviä tulee kyllä VARMASTI HALVEMMAKSI kuin oma pieni ryhmä ja aikuisen antama oikea, pysyvä turva, mutta onko tämä nyt hei ihan oikeasti oikea tapa säästää meidän aikuisten yhteisiä rahoja? Minkähänlainen vaalimainos tämän mahtavan keksinnön tekijällä aikanaan oli?  ”Pikkuväki vapaaksi” vai ”Kyllä vaippakansa tietää”?

Viime viikolla hesari soitti läpi kaikki Helsingin sosiaali- ja terveyslautakuntien jäsenet kysyäkseen heiltä, mistä tai miten heidän mielestään voitaisiin säästää. Valtaosa lehteen kirjatuista vastauksista sisälsi onneksi tervettä järkeä. Se osa, joka ei sisältänyt, sisälsi puolestaan jotain mikä suututti erään perheenäidin. Perheenäiti suuttui yhden sosiaalilautakunnan jäsenen toimeentulotukea koskevasta kommentista. Hänen mielestään se halvensi toimeentulotuen saajia. Perheenäiti suuttui siitä niin paljon, ettei viitsi kirjoittaa sitä kommenttia tähän, koska se oli niin tökerö. Vetäkää esiin viime viikon hesarit, kyllä te arvaatte. Toivokaa samalla sydämestänne, niin kuin minäkin, että toimittaja vain oli vääristellyt haastateltavan sanoja. Niinkin toki voi käydä.

Perheenäiti ei myöskään pidä siitä, että sosiaalihommissa säästökeinoksi ehdotetaan vapaaehtoistyötä. Että kun rahat loppuvat, se raskas, vastuullinen ja tarpeellinen työ, josta ennen maksettiin joillekin liian pientä palkkaa, pitäisikin jatkossa hoitaa ilmaiseksi. JONKUN pitäisi. Kukaan ei koskaan kerro että kenen. Perheenäiti ei pidä siitä, että yksikään päättäjä huutelee vapaaehtoistyön perään. Tehköön sitä päättäjä mieluummin vähin äänin itse, ja maksakoon muille näiden hyvästä työstä näiden ansaitseman asiallisen palkan.

 

Ei yhtään raivaria tänään eikä itkua, vain yksi pieni suutahdus ja vähän huolta. Että voiko tämä hyvinvointivaltion hyvä, joka vielä on totta, saada vielä olla sitä vastakin. Leikkipuistoruokailu ei ole lakisääteistä, eikä hiljainen lähikirjasto. Mikään laki puolestaan ei näköjään kiellä sadan lapsen sekoilua ryhmättömän päiväkodin käytävillä, ei kiellä vaikka pitäisi. Kertokaa minulle tämän päivähoitomuodon kiistattomat hyödyt lapsille ja heidän keskeneräisellelle tunne-elämälleen, ja minä kyllä kuuntelen. Kertokaa jos osaatte. Minä puolestani voin kertoa teille, että suuri määrä äitejä ja isiä arvosti tänään Helsingin kaupungin melko mautonta italianpataa, vaikka se oli aivan ilmaista, koska heidän lastensa mahat menivät siitä pömpölleen. Moni työssäkäyvä pienen koululaisen vanhempi arvosti sitä erityisesti, vaikkei koko ateriaa koskaan nähnyt, eikä sitä pömppöä.

Eikä ehkä ole lopulta kauheasti väliä, kuinka paljon kukin sitä ruokaa muistaa arvostaa. Ei sitä ihminen kaikkea ehdi. Pääasia että sitä ruokaa jaetaan jatkossakin, koska pikkuväki saa siitä masunsa pömpölleen.

Pömppö on hyvä. Se pukee pikkuväkeä.