Perheenäiti viritti puolison kanssa keittiön päivällispöydän ääressä Suuren Laskunmaksukeskustelun.

Se ehti kestää kuutisen minuuttia. Sitten päällikkö kaatui tuolilta pöydän alle, ja perheenäiti puolisoineen rekisteröi kaksi aivan liian kovaa, peräkkäistä ääntä. Sen, kun päällikön pää osui pöytään, ja sen, kun se osui lattiaan.

Perheenäiti piteli sylissään huutavaa lasta, jonka suu oli täynnä verta. Veren keskellä törrötti jotain vaaleaa väärässä paikassa. Hampaat meni, perheenäiti sanoi puolisolle, joka oli lähtövalmis saman tien.

Ei saa järkyttyä, pitää pysyä rauhallisena, perheenäiti sanoi itselleen. Pitää rauhoittaa lapsi ja katsoa sinne suuhun sitten, perheenäiti sanoi itselleen keinuttaessaan huutavaa lasta sylissään keittiön lattialla samalla kun hän huomasi päällikön otsaan nousseen ison kuhmun. Kylmää kuhmulle ja äidin hermoille, heti, perheenäiti jatkoi ja avasi pakastimen. Lapsi jatkoi huutamista. Yksi nolla nolla kaksi kolme, kysy missä puolitoistavuotiaiden hampaat hoidetaan Helsingissä, perheenäidin suusta tuli. Se tuli aivojen ohi. Yksi nolla nolla kaksi kolme, ja jos ei ne vastaa niin yksi yksi kaksi.

Näin toimivat perheenäitien aivot. Ne päästävät ohi kaiken mitä täytyy. Numerot on varastoitu.

Kun päällikkö alkoi pitää huudossaan pieniä taukoja, perheenäiti kuivasi suusta veren ja katsoi sinne tarkemmin.

Vaalea väärässä paikassa oli hampaiden väliin jumiin jäänyt kananpala. Hampaat olivat sievästi paikoillaan.

 

Loppu on tuttua. Matka lastenklinikalle on tuttu, tuhanteen kertaan ajettu. Pariskunnan ripeä, rauhallinen yhteistyö lapsen sairastaessa on saumatonta, saumat on haudattu sen lapsen kanssa jota ei saatu sairaalasta kotiin. Hiljaisuus liikennevaloissa on hyvin harjoiteltu. Sen aikana aikuisesta kaivetaan esiin entistä isompi aikuinen, sellainen joka osaa kävellä sairaalan ovesta horjumatta ilman itkua ja joka ei korota hoitajille ääntään, mutta joka ei myöskään enää koskaan aio jonottaa. Ei täällä.

Viimeisissä valoissa Naistenklinikan kohdalla puetaan haarniska. Se pitää muiston sylissä kylmenevästä lapsesta poissa iholta. Haarniska päällä voi kävellä sisään lastenklinikan ovesta ja muistaa, että tässä on nyt meneillään seuraava elämä. Kuolema meni jo. Nyt hoidetaan tämä elämä. Tämä seuraava, kaikkine päivineen kaikkineen.

Haarniska päällä se onnistuu.

 

Lastenklinikan odotushuoneessa päällikkö kiipesi tuolille katsomaan ikkunasta, näkyisikö ulkona kettuja. Lääkäri ei löytänyt päälliköstä mitään vikaa.

 

Perheenäiti piti haarniskan päällä vielä illallakin, kun päällikkö istui keittiössä samalla tuolilla jolta hän oli pudonnut, söi jäätelöä ja virnisti. Moi, päällikkö sanoi perheenäidille. Moimoi, perheenäiti vastasi. Moimoi, päällikkö vahvisti. Sitten hän jatkoi keittiön sotkemista. Alahuulen sisä- ja ulkopuolelle jäi jälki kahdesta helmihampaasta, kahdesta lujatekoisesta, muistoksi Suuresta Laskunmaksukeskustelusta.

Sitä ei enää käydä.

 

Yöllä, kun muut nukkuvat, perheenäiti riisuu haarniskan ja laskostaa sen taskuunsa.

Sitten kyyneleet. Aamulla kahvi, kakka ja puistoruokailu. Puistoruokailussa haarniska otetaan jälleen taskusta. Puistossa huudetaan kahta samannimistä poikaa kuin perheenäidin pieni lastenklinikalle kylmennyt. Kahta, joskus kolmea.

Haarniska päällä sitä voi kuunnella. Ei tee tiukkaakaan.

Paitsi se haarniska.