Tänään perheenäiti hoiti paria asiaa.

Perhe on lähdössä evakkotaipaleelle. Perheenäidin kotiin tulee putkiremontti. (Remontin tarpeellisuutta voi arvioida lukemalla aiempia kirjoituksia.) Perheenäiti selvitti perheen kotikysymystä remontin aikana. Että missäs me muuten silloin oikein asutaan.

Kotikysymykseen on nyt vastattu. Perheenäidin viisihenkinen perhe, johon kuuluu neljä aikuisen kokoista ihmistä, yksi neljää pientä lasta vastaava pieni lapsi sekä yksi pieni eläin, muuttaa kaksioon. Nyt on kuulkaa perheessä pian tilaa huumorille. Ei muulle. Onneksi remontti on tavanomaista paljon pidempi, että saadaan nauraa oikein kunnolla.

 

Illemmalla perheenäiti vieraili opetuslautakunnan jäsenen ominaisuudessa Kulosaaren ala-asteen koulussa. Tai oikeammin: parakissa sen pihalla. Varsinainen koulurakennus on vakavien rakennusvirheiden takia läpeensä homeessa ja näin ollen käyttökiellossa. Sisäilma siellä ei enää sovellu ihmisen hengitettäväksi.

Seuraa katsaus Helsingin kaupungin terveeseen järkeen. (Järjen terveellisyyttä voi arvioida lukemalla tämän kirjoituksen.)

Koulurakennuksen korjaamiseen on jo nyt poltettu aika tuhdisti rahaa. Korjausten jälkeen sisäilmaongelmat eivät ole parantuneet, ne ovat pahentuneet. Koulu on rakennettu 1960-luvulla tavalla, joka nykyään tiedetään tyhmäksi. Sekin tiedetään, että tämän koulun korjaaminen siihen kuntoon, että siellä voisi oikeasti hengittää, ei ehkä enää lainkaan onnistu. Yritetty on.

Tänään perheenäiti sai kuulla, että hänen ja hänen kanssalautakuntalaistensa päätettäväksi tullee opetuslautakunnan seuraavassa kokouksessa se, yritetäänkö vanha koulu vielä kerran korjata vai ei.

(Perheenäidin lyhyt kokemus opetuslautakunnan jäsenyydestä on jo opettanut hänelle sen, että tieto siitä, mitä asioita lautakunnan käsiteltäväksi on tulossa, saavuttaa lautakunnan jäsenet ennemmin aktiivisten kaupunkilaisten kautta kuin sieltä, missä asioita valmistellaan. Perheenäiti onkin kahdessa ensimmäisessä lautakunnan kokouksessa toivonut ystävällisesti tähän käytäntöön pientä viilausta, mikä onkin kirjattu jälkimmäisen kokouksen pöytäkirjaan. Sanoja, ah, sanoja, ja toivottavasti pian muutakin.)

Kulosaaressa perheenäiti sai myös kuulla, että mikäli arvio vanhan rakennuksen korjauskustannuksista jää alle 80 prosentin arviosta uuden rakennuksen rakennuskustannuksista, korjaaminen on varteenotettavampi vaihtoehto. Ja tämän jälkeen perheenäidille kerrottiin, että Kulosaaren ala-asteen kohdalla arvio korjauskustannuksista on 79 prosenttia uudisrakennuksen hinnasta. Näin ollen lautakunnalle esitettäneen Kulosaaren ala-asteen korjaamista.

Ajatteletteko samaa kuin minä?

Hyvä. Niin minäkin.

Perheenäiti seisoi vanhassa, tyhjennetyssä koulurakennuksessa kymmenisen minuuttia, ehkä viisitoista. Jo muutaman minuutin jälkeen kurkussa tuntui kummalliselta. Se saattoi toki vai olla korvien välissä – tosin sitten se varmaankin oli kaikkien muidenkin paikalla olleiden, joista tuntui samalta. Ilmaa ei yleensä juuri haista. Tässä koulussa oli hiukan toisin.

Saattoihan se toki olla korvienkin välissä, mutta kurkkuhan melkein kyllä on - ja perheenäidin tultua kotiin hänen silmänsä edelleen kirvelivät. Ja ne kirvelevät edelleen, tuntikausia viidentoista minuutin altistuksen jälkeen. Josta pääsenkin juohevasti seuraavaan:

kun Kulosaaren ala-asteen sisäilmaongelma kävi ilmeisen sietämättömäksi, lapset ja oireileva henkilökunta päätettiin siirtää koulusta pois, parakkeihin koulun pihalle.

Parakkien saaminen paikalle siitä, kun koulu oli todettu käyttökelvottomaksi, kesti kahdeksan kuukautta.

Parakkien saaminen kuulemma yleensä kestää niin kauan, niin vain on. Sitä ei kuulemma voi nopeuttaa. Kuitenkin: Kulosaareen lopulta saadut parakit seisoivat kuukausitolkulla tyhjinä ja käyttämättöminä erään toisen helsinkiläisen koulun pihalla – jossa ne olivat paitsi täysin tarpeettomia, myös tiellä.

 

Perheenäiti hieroo silmiään eikä häntä naurata nyt muu kuin se kaksio, johon hän keväällä perheensä luotsaa. Viisitoista minuuttia. Se riitti. Perheenäiti yrittää ajatella Kulosaaren ala-astetta käyviä lapsia ja heidän opettajiaan. Se aiheuttaa hänessä ehkä… joitain…

…tuntemuksia.

 

Lopuksi haluan siteerata uuden pölynimurimme käyttöohjetta.

Toivon että kiinnitätte erityistä huomiota otsikon jälkeiseen ensimmäiseen lauseeseen – sekä tämän lauseen suhteeseen käyttöohjeen muihin lauseisiin:

 

 

TÄRKEITÄ TURVALLISUUSOHJEITA

Sähkölaitteiden käyttö vaatii terveen järjen ja seuraavien määräysten noudattamista.

Laitteen käytön yhteydessä on olemassa henkilövamma- tai kuolemanvaara. Toiseksi on laitteen vaurioitumisvaara. Näihin viitataan tekstissä kahdella seuraavalla tavalla:

VAROITUS: Henkilövahinkovaara!

TÄRKEÄÄ: Laitteen vaurioitumisvaara!

Haluamme myös muistuttaa seuraavista turvallisuusmääräyksistä:

Käyttöpaikka

Älä käytä laitetta ulkona sateella.

Älä käytä laitetta lämpimän uunin tai lämmityslaitteen lähellä.

Lapset

Lapset eivät ymmärrä sähkölaitteiden käyttöön liittyviä vaaroja. Älä koskaan anna lasten käyttää tätä laitetta.

---

Sinun oma turvallisuutesi

---

Älä koskaan käytä laitetta helposti syttyvien nesteiden tai kaasujen lähellä. Älä koskaan ime helposti syttyviä nesteitä kuten bensiiniä, kirjoitinmustetta tai muita helposti kaasuuntuvia aineita. Älä koskaan ime laitteella happoja, asbestia tai asbestipölyä.

---

Laitetta ei koskaan saa jättää käyntiin ilman valvontaa.

Tuoteturvallisuus

---

Älä koskaan ime kuumaa tuhkaa, lasimurskaa, nesteitä tai teräviä esineitä. Tulipalon, sähköiskun tai henkilövamman välttämiseksi ei virtajohtoa, pistorasiaa ja pölynimuria saa upottaa veteen tai muihin nesteisiin.

 

 

 

 

Jotain tämän kaltaista, lasten turvallisuuteen liittyvää ohjeistusta olisi mielestäni hyvä saada myös Helsingin kaupunkiin, näin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 20-vuotisjuhlavuonna. Tämän Suomenkin allekirjoittaman sopimuksen mukaan kaikessa lapsia koskevassa päätöksenteossa on ensisijaisesti huomioitava lapsen etu. Huom. ensisijaisesti.

Joten: ehdotankin, että kaupunkimme arvoihin kirjattua ”asiakaslähtöisyyttä” tarkennetaan lisälauseella

”älä koskaan pakota lapsia tai ketään muutakaan hengittämään kuukausi- tai vuositolkulla sieni-itiöitä vain siksi, että jonkun tai joidenkin hölmöys, saamattomuus, yhteistyökyvyttömyys, tiedonkulun puute kaupungin eri hallintokuntien välillä tai kaikki nämä yhdessä niin vaativat”

sillä kolmelle jälkimmäiselle ainakin olisi tehtävissä jotain.

 

Perheenäidin palatessa kotiin puoliso lähetti hänelle lämpimiä terveisiä kotitalouden alta tiskiharja kädessä. Kiitos ja älä huoli, kohta meillä on sitä neljäkymmentä neliötä vähemmän, perheenäiti vastasi. Me muutetaan kaksioon.

Hyvä, puoliso vastasi. Jäädään sinne pysyvästi.

 

Tytär istui keittiön pöydän ääressä kädessään pölynimurin käyttöohje. Hän hymyili. ”Älä koskaan anna lasten käyttää tätä laitetta”, hän siteerasi.

Perheenäiti katsoi tytärtään.

Yksi katse riitti. Tytär lähti siivoamaan huonettaan. Sitä siis, jota ei kohta enää ole. Kaksiossa tytär nimittäin muuttaa keittiöön. Hänestä ajatus on parin minuutin harkinnan jälkeen ollut ihan okei.

 

Yksi ihmisen parhaista ominaisuuksista on joustavuus, kyky sopeutua muuttuviin tilanteisiin suht nopeasti tai jopa saman tien.

Mitenkähän sellainen ominaisuus saataisiin tarttumaan tyttärestä tämän kotikaupunkiin.