"Viehättävä, turhista nurkumaton kasvi, joka ei häiritse ketään mutta ilahduttaa kaikkia."

 

Perheenäiti on avannut puutarhakirjansa. Hän on kurkkuaan myöten täynnä politiikkaa ja sen lieveilmiöitä. Kyllä, kolme kuukautta ja katso, jo meni hermot. Tämä on terveyden merkki. Nyt täytyy ajatella kukkia.

Perheenäiti vieraili tänään puutarhamessuilla ja katseli, kuinka hänen tyttärensä kävelivät siellä käsi kädessä kukkien keskellä, toinen hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt, kukkia katsova katse sama. Päällikkö, joka ei siis puhu käytännöllisesti katsoen sanaakaan suomea, sanoi matkalla vastaan tulleelle koiralle: hauva. Hauva on tärkeä ja ansaitsee siksi oman sanan. Messuhallissa tyttäret hortoilivat. Heillä ei ollut mitään päämäärää. Se näytti kauniilta. Tulppaanimeren rannalla päällikön piti sipaista jokaista tulppaania erikseen. Se oli tärkeää. Kukka, päällikkö sanoi tulppaaneille. Ne olivat tärkeitä.

Messuhallissa perheenäiti muisti, mikä on tärkeää. Politiikka ei ole, ei ole vaikka onkin. Jos siitä tekee itselleen liian tärkeää, se tekee hulluksi.

Tänäkään kesänä punaisen talon puutarhassa ei tulla näkemään kuin häivähdys siitä voimasta, jolla perheenäiti tänä keväänä ajattelee kukkia itseään hoitaakseen. Punaisen talon pihalla ei tulla näkemään sitä aitaa, jota perheenäiti sinne kolmatta vuotta suunnittelee, ei köynnösporttia eikä huvimajaa. Keittiötäkään tuskin saadaan tänäkään kesänä valmiiksi. Keittiötä tuskin saadaan tänäkään kesänä edes alulle, mutta mitä siitä. Perheenäidin mielessä keittiö on jo valmis, ja tavattoman viihtyisä, ja voi niitä kaikkia kukkia jotka perheenäiti mielessään on pihalle istuttanut. Tänäkin kesänä piha kasvaa lähinnä lupiinia, ja parissa hassussa kukkapenkissä on milloin hevosen kavion painauma, milloin terävähampaisen ohikulkijan jättämiä lyhyitä töröjä, mutta mitä siitä. Kukkien ajatteleminen on tärkeintä. Se hoitaa. Eikä se nyt niin vaarallista ole jos ruusupavun muistaa istuttaa, mutta ei tukea - sitten se vaan matelee muutaman metrin pitkin pihaa ja halii mennessään päivänkakkaroita, tiukasti, niin kuin viime kesänä.

Yhden uuden kukkalajin perheenäiti kuitenkin istuttaa tänä kesänä punaisen talon pihalle, ei vain mielessään, vaan ihan oikeasti. Se on niin kauhean sympaattinen, turhista nurkumaton, ei häiritse ketään mutta ilahduttaa kaikkia - perheenäidin vastakohta siis. Perheenäidin poliittinen ura on lähtenyt käyntiin siten, että perheenäiti ei ole onnistunut olemaan häiritsemättä ketään (, mikä yllättää perheenäitiä itseään yhtä vähän kuin ketään muutakaan, joka hänet jollain lailla tuntee). Perheenäiti on avannut suunsa vääryyttä haistaessaan, ja kaikkien mielestä se ei ole ihan kivaa. Uusien valtuutettujen kun kuuluisi istua valtuuston kulisseissa sievästi seinäkukkasina ja pitää suunsa siellä sievästi kiinni.

Joiltain se nyt vaan ei kerta kaikkiaan onnistu, mutta mitä siitä.

Silti perheenäiti ihailee siperianunikkoa.

 

"Siperianunikko kukkii väsymättä keväästä syksyyn. Se on mainio, itsekseen kylväytyvä kasvi aurinkoisille, hiekkaisille paikoille, jopa pihan sorakenttään."

 

Miten kukaan voi olla ihailematta jotain mainiota, joka kukkii keväästä syksyyn sorakentällä?

Ei kukaan voi. Kauniita pieniä kukkia holtittomien, hentojen varsien päässä. Juuri sellaisia tarvitaan punaisen talon pihalle.

 

Onneksi kohta on kesä. Punaiseen taloon ei tuoda mitään esityslistoja. Punaiseen taloon vievän tien poskessa ei nimittäin ole postilaatikkoa.

Ei ole - eikä tule.

 

 

(Lainaukset kirjasta "Palavarakkaus ja särkynytsydän", kirj. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila, Tammi, 2005)