Tyttäret istuvat sängyllä ja lukevat kirjaa. Jänis istuu sohvan alla yrittää kaivautua lattian läpi.

Perheenäiti kuuntelee heistä lähteviä ääniä. Tyttäret laulavat ja höpisevät. Sitten he pöristävät kilpaa.

 

Päälliköllä on monta kuukautta ollut vain yksi sana. Se sana on "kakka", ja sillä on viitattu kaikkeen. Kaikkialla on ollut kakkaa.

Nyt kakka on alkanut tarkoittaa kakkaa. Päällikkö tietää jo, että ikkunalaudalla sitä ei ole, ikkunalaudalla on kukka. Tänään päällikkö on nähnyt kirjassa hauvan ja sanonut: haija.

Päälliköllä ei ole käytössään montaa sanaa, mutta kylläkin erittäin laaja ymmärrys. Kun perheenäiti avaa pyykkikorin, päällikkö vaappuu paikalle, noukkii pienen sylinsä täyteen pyykkiä, horjuu sen kanssa kylpyhuoneeseen ja työntää pyykit pesukoneeseen. Sitten hän säätää lämpötilan mieleisekseen ja painaa käynnistysnappia. Päällikkö tietää, että kaikista pienin rasvatuubi sisältää jotain, mitä laitetaan silmään, että pinsetit on tapana työntää nenään ja pumpulipuikko korvaan, ja että hiusharjalla harjataan hiukset ja hammasharjalla hampaat ja vessanpöntön kansi.

Perheenäiti on katsellut päällikköä monta päivää ja torjunut sillä kunnallispoliittista ahdistusta. Perheenäiti on yrittänyt miettiä, mikä politiikassa on niin ahdistavaa.

Nyt hän tietää.

Politiikassa ollaan mukamas tekemässä yhdessä jotain, mutta todellisuudessa kaikki ovat siellä yksin. Politiikkaan ei kuulu toisten kannustaminen silloin kun toiset tekevät tai sanovat jotain viisasta. Jos joku tekee tai sanoo jotain viisasta, toista poliitikkoa vituttaa: miksi hitossa hän ei keksinyt sitä itse?  Ja jos politiikassa erehtyy kehumaan toista poliitikkoa, toinen miettii että mitä hittoa toi nyt multa haluaa.

Perheenäidin mielestä politiikka on masentavaa.  Oikea yhdessä tekeminen on sellaista, johon ei kuulu takaraivoon pesiytynyt oman uran edistäminen. Oikea tekeminen on sellaista, jossa tehdään jonkun oikean asian hyväksi jotain huolimatta siitä, saako siitä hyödyllisiä kavereita, sulkia hattuun tai häirikön maineen.

Perheenäidillä on ikävä oikeaa tekemistä. Hänellä on ikävä vilpittömyyttä. Se ei ole ensimmäinen adjektiivi, joka hänelle politiikasta tulee mieleen.

Perheenäidillä on ikävä punaiseen taloon. Hänellä on ikävä kukkia ja kantovettä ja laajaa linnunlauluvalikoimaa, romahtamaisillaan olevaa saunaa, ulkona tiskaamista, kesätomaatteja ja grillimakkaraa. Perheenäidillä on ikävä aamuja, joina ei avata tietokonetta, päiviä, joina ei avata tietokonetta, iltoja, joina ei avata tietokonetta, sekä öitä, joina ei avata tietokonetta. Koska tietokonetta ei ole.

Viikonloppuna punaiseen taloon vietiin kodin kirjahyllyt ja kirjat. Ne kun eivät tule mahtumaan perheen tulevaan evakkokaksioon. Ei näitä kumminkaan ehdi lukea kuin vasta kesällä, perheenäiti ajatteli järjestellessään kirjoja perillä hyllyihin, hyvä näiden on täällä olla ja odottaa.

Kotona perheenäiti tunsi, että jokin on nyt väärässä paikassa. Punainen talo on omalla paikallaan ja kirjat punaisessa talossa, hyvä niiden on siellä olla ja odottaa, mikä muka olisi väärässä paikassa?

Perheenäiti itse. Pitkä talvi kaupungissa on ollut liian pitkä.

Kaupunginvaltuutetun kuuluisi varmaan hehkuttaa sitä, kuinka hän rakastaa kotikaupunkiaan. Perheenäiti ei kuulu niihin valtuutettuihin. Hän on syntynyt täällä, mutta jaksaa kotikaupunkiaan lähinnä siksi, että isona sieltä pääsee viikonlopuiksi pois.  

Nyt pitäisi jo päästä, ja pian. Tule kevät ja vie minut kotiin. Kesäkotiin.