Ensimmäinen tekstiviesti tuli pari päivää sitten: blogi ei päivity, onko kaikki hyvin?

On on. Tai no on ja on.

 

Perheenäidillä perheineen kyllä on kaikki hyvin. Kaikki tärkeä ainakin. Perheenäiti tosin on potenut pitkähköä flunssaa, jonka ansiosta hän ei kovin hyvin

a) haista

b) maista

c) kuule

(ja koska päällikön taannoin hajottamat silmälasit ovat edelleen kolmena kappaleena, perheenäiti ei myöskään erityisen hyvin)

d) näe.

Mitä jää jäljelle?

Perheenäidistä tuntuu. Miltä?

Voi kuulkaa.

 

Perheenäiti istui tänään opetusviraston opetuslautakunnalle järjestämässä talousinfossa.

Säästöpuhe on alkanut. Pahempana kuin perheenäiti odotti. Ja perheenäiti sentään odotti kaikenlaista.

 

Se on soinut perheenäidin päässä jo joitain viikkoja. Se on hyvin kaunis laulu, julkaistu viime laman kynnyksellä, pari vuotta ennen kuin perheenäidin esikoinen, (perheenäidin ensimmäinen) lamavauva syntyi.  

Miksi se soi minun päässäni edelleen, minä en tiedä. Ehkä te tiedätte.

 

 

HELSINKI

 

kesä oli kuuma ja taivas sininen

pisamia naamassa lapsena, muistatko sen?

kesä oli kuuma ja taivas sininen

 

meri oli suuri ja kivet rantojen

kuinka ne kuumotti lapsena, muistatko sen?

kaupunki kaunis ja taivas sininen

 

nyt solmio kaulassa patoa rustaan

Helsinki pian vajoaa mereen mustaan

Helsinki muisto on vain

Helsinki muisto on vain

 

nyt minä olen suuri ja olen aikuinen

valtion autolla rantoja mittailen

minä olen suuri ja olen aikuinen

 

mullon hallintotehtävä, satakunta mappia

odotan käskyä, painanko nappia hei

minä olen suuri ja olen aikuinen

 

ja solmio kaulassa patoa rustaan

Helsinki pian vajoaa mereen mustaan

Helsinki muisto on vain

Helsinki muisto on vain

 

ei et saa

et jättää mua nyt saa

ei et saa

me yhdessä upotaan

 

Helsinki vajoaa mustaan

(Liisa Akimof: "Teen maailman", RockAdillo Records, 1990

säv. ja san. Liisa Akimof)

 

 

 

Laulu soi perheenäidin päässä tänään, kun hän avasi opetusviraston oven.

Talousinfon jälkeen oli opetuslautakunnan kokous. Muiden asioiden ohella opetuslautakunnan oli esityksen mukaan määrä anoa kaupunginhallitukselta lupaa lähteä kuuden päivän opintomatkalle Britanniaan.

Talousinfon aikana perheenäiti päätti, että päättäjien, jotka pannaan juustohöyläämään, olisi syytä aloittaa se oikeasta paikasta. Onneksi hänen ryhmätoverinsa olivat asiasta samaa mieltä.

Ja onneksi muutkin. Perheenäidin esitys siitä, että lautakunta hylkää esityksen hakea tässä taloustilanteessa kaupunginhallitukselta lupaa ulkomaanmatkan tekemiseen, sai lautakunnan enemmistön kannatuksen.

Vähemmistön perusteluja perheenäiti ei tässä tapauksessa ymmärtänyt. Eikä hän, anteeksi vain, haluakaan niitä ymmärtää. Ulkomaanmatkan tekemättä jättäminen ei ole, eikä sen ole tarkoituskaan olla, mikään merkittävä säästö. Ulkomaanmatkan tekemättä jättäminen on ele. Ja tässä taloustilanteessa merkittävä sellainen.

Ja siitä saatava säästö - no, sen summan merkittävyys lienee kiinni näkökulmasta. Matkan yhteishinta olisi ollut perheenäidin viime verotuksessa vahvistettu vuositulo kerrottuna kahdella.

Keskustelun jälkeen opetuslautakunta lähetti esityksen uudelleen valmisteltavaksi siten, että opintomatka tehdään kotimaahan. Lyhyempänä.

 

Kotimatkalla laulu oli vaihtunut. Säveltä perheenäiti ei tiedä, eikä sanojakaan ulkoa - hänellä oli ne kassissa. Perheenäiti pyysi sanat itselleen eilen aamulla opetuslautakunnan vierailulla Auroran sairaalakoululla sen pienessä juhlasalissa pidetyn tutustumistilaisuuden jälkeen. Sen tilaisuuden, jossa perheenäiti puri lasten laulaessa hammasta ja sanoi itselleen: älä tyhmä itke. Täällä ei saa. Sinä olet aivan liian tunteellinen näihin hommiin, näitä vierailuita tulee lisää, ei tästä tule mitään jos sinä aina itket.

Ei se ollut pelkästään se pienimpien lasten laulu, se heleä, hyvin harjoiteltu. Ei pelkästään se, vaikka sekin olisi riittänyt. Se oli laulun lisäksi ne isommat lapset, jotka eivät laulaneet. Ne isommat, aikuisen kokoiset, jotka olivat aivan hiljaa, liikkumattomina, heidän katseensa ja se yksi katse, joka katsoi koko tilaisuuden ajan ikkunasta ulos.  

Laulun jälkeen Lastenlinnan ja Auroran sairaalakoulun oppilaat kertoivat, mitä he olivat tässä koulussa oppineet.

Monta lausetta jäi perheenäidin mieleen, mutta yksi yli muiden, yksi niistä hiljaisista:

"minä olen oppinut puhumaan".

 

Auroran sairaalassa on useita lasten ja nuorten psykiatrisia osastoja. Lastenlinnassa on lastenneurologian ja lastenpsykiatrian  osastoja sekä vastaanottoja.

 

Kotimatkalla paistoi aurinko. Illalla se lakkasi. Perheenäiti sai puhelun niistä menoleikkauksista, joita kaupunkiin esitetään. Nukkumaan mennessään perheenäiti ajatteli katseita Auroran sairaalakoulun salissa.

 

Ehkä se on viime viikkoina vähän hautunut. Siksi perheenäiti on ollut hiljaa. Siksi perheenäidiltä palaa käämi sille yhdelle, joka soittaa joka päivä ja kysyy, mitä kuuluu (koska sitä ei pariin viikkoon ilmeisesti ole voinut lukea tästä). Mitä siihen pitäisi sanoa? Tosi hyvää? Helsinki jauhaa vakavalla naamalla jostain saatanan innovaatioista, ja aikoo samaan aikaan palveluidensa osalta "vahvistaa asukkaidensa omaa vastuuta"?

Perheenäiti on monta päivää ajatellut päiväkotien ryhmäkokoja. Hän on ajatellut niiden yhteyttä perusopetuksen erityisopetuksen tarpeen lisääntymiseen. Se on siis viime viikkoina vähän hautunut, ja mikä siis?

 

Illalla, kun perheenäiti kaivoi levyhyllystään edellistä lamavauvaa edeltäneen levyn ja soitti viimein kotinsa kaiuttimista sen laulun, jota hän oli viikkotolkulla päällikölle laulanut, perheenäiti istui olohuoneen nojatuoliin ja itki. Hän itki aikuisten tyhmyyttä. Hän itki pöyhkeyttä, joka närkästyy siitä eleestä, joka yhden hemmetin lautakunnan yhden hemmetin ulkomaanmatkan tekemättä jättäminen kaupunkilaisille on. Hän itki leikkauslistoja ja sitä, etteivät listoja laativat ihmiset tiedä, mitä he leikkaavat tai mitä se aiheuttaa, ja sitä, että Helsingissä valmisteilla oleva lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma on vaikeaselkoista sanahelinää, jolle on opetustoimen tulevassa budjetissa varattu tyhjä kohta: nolla euroa.

Sitten perheenäiti niisti nenänsä, kaivoi kassiaan ja taitteli auki sieltä löytämänsä laulun sanat.

En tiedä kuka ne on kirjoittanut, pahoitteluni tästä hänelle joka ne on.

 

 

KIRJE KUULLE

 

Ketunpoika punaturkki ketunleipää haukkaa.

Illan tullen joenrantaa mutkitellen laukkaa.

Oispa somaa kaverinsa kanssa yössä olla,

kaarnaveneen kulkua kuulla kuutamolla.

Täällä yksi ketunpoika kaipaa ystävää.

Kuka tassuun tarttuisi, kumppaniksi jää?

 

Ketunpoika oksan viskaa joenveden juoksuun.

Ehkä toinen yksinäinen vastaa turkin tuoksuun.

Ketun laulu tunteellinen on kuin kirje kuulle,

kesäöinen terveinen rannan lehtipuulle.

Täällä yksi ketunpoika kaipaa ystävää.

Kuka tassuun tarttuisi, kumppaniksi jää?

 

Kohtaa tiellä joenmutkaa kaksi kettulasta.

Kaikki kaveruuden kellot soittaa nyt ja vasta.

Ystäväksi yksinäinen löytyi punaturkki,

kuutamoista kulkua villiminkit kurkki.

Täällä yksi ketunpoika kaipaa ystävää.

Kuka tassuun tarttuisi, kumppaniksi jää?

 

 

Perheenäiti taitteli laulun sanat takaisin kassiin. Kassissa on tapana pitää kaikenlaista tärkeää, jota ei saisi unohtaa, mutta joka unohtuu kassiin ja rispaantuu.

Rispaantukoon. Rispaantuu siellä muutakin.  

 

Huomenna perheenäiti kävelee kaupungintalolle keskustelemaan priorisoimisesta.

Saattaa olla että perheenäiti ei ole siinä keskustelussa koko ajan ihan hiljaa.