Perheenäiti luki aamulla lehden, ja häntä alkoi naurattaa.

Oma naama lehdessä ei tietenkään erityisesti naurata, teksti kylläkin. Helsingin Sanomien mukaan perheenäiti on sanonut, ettei normaaliälyinen ymmärrä, mitä kaupunginvaltuustossa puhutaan.

Älkää suotta hätääntykö. Kyllä perheenäiti puhetta ymmärtää, jopa kaupunginvaltuustossa. Hän jopa joskus tuottaa sitä siellä itse. Todellisuudessa perheenäiti sanoi haastattelussa, ettei normaaliälyinen aina ymmärrä, mitä kaupunginvaltuuston esityslistoissa puhutaan.

Tarjoan teille tässä ilmaisen esimerkin viime viikolta. Huomatkaa lauseiden määrä. Niitä on seuraavassa kokonaista yksi:

 

                                            Kaupunginvaltuusto päättänee

 

1                    1

oi                   oikeuttaa kiinteistölautakunnan muuttamaan lautakunnan
19.2.2008 tai sen jälkeen tekemiin päätöksiin perustuviin
asuntotonttien maanvuokrasopimuksiin kirjattua
määräaikaista vuokrantarkistusehtoa siten, ettei sitä tule
soveltaa valtion tukemiin vuokra- ja
asumisoikeusasuntokohteisiin niitä koskevien käyttö- ja
luovutusrajoitusten voimassaoloaikana, vaan vasta
rajoitusten päättymistä seuraavan vuoden alusta lukien,

 

2                    2

                       muuttaa asuntotonttien maanvuokrasopimusten vuokran
määräaikaista tarkistusta koskevia päätöksiään siten, ettei
maanvuokran määräaikaistarkistusta tehdä valtion tukemia
vuokra- ja asumisoikeusasuntoja varten vuokratuilla
tonteilla niitä koskevien käyttö- ja luovutusrajoitusten
voimassaoloaikana, vaan vasta rajoitusten päättymistä
seuraavan vuoden alusta ja

 

3                    3

                      kehottaa kiinteistölautakuntaa valtion tukemia vuokra- ja
asumisoikeusasuntoja varten tontteja pitkäaikaisesti
vuokratessaan sisällyttämään tonttien
maanvuokrasopimuksiin ehdon, jonka mukaan
sopimusehtoa määräaikaisesta vuokrantarkistuksesta ei
tule soveltaa tonttia koskevien käyttö- ja
luovutusrajoitusten voimassaoloaikana, vaan vasta
rajoitusten päättymistä seuraavan vuoden alusta.

 

 

Ehkä tämän lauseen sisältö avautui teille kertalukemisella, ja pystyitte heti muodostamaan asiasta jonkinlaisen kannan? Hienoa. Perheenäiti luki lauseen toissa viikolla lastenklinikan vanhempainhuoneessa kolme kertaa peräkkäin, eikä silti onnistunut yhdistämään siinä esiintyviä tuttuja sanoja toisiinsa siten, että hän olisi pystynyt heti selkeästi hahmottamaan, mistä lauseessa oikein oli kyse.

 

Nyt, lausetta tähän liimatessaan, perheenäiti yrittää uudelleen, jälleen kolme kertaa peräkkäin.  Lause vaan ei edelleenkään avaudu. Tämä on perheenäidin mielestä jotenkin outoa. Kaikki lauseen yksittäiset sanat ovat täysin ymmärrettäviä. Niiden yhdistelmä sen sijaan tuntuu jotenkin... noidutulta.

Saa väsyä.

 

Noh. Hesarin haastatteluun oli toki ymmärrettävästi poimittu perheenäidin puheesta vain jokunen asia, eikä toimittaja niitä perheenäidin mielestä mitenkään erityisen huonosti ollut valinnut. Ei valittamista siitä siis, ja haastattelunhan sai toki halutessaan kuunnella puolen päivän jälkeen radiosta, eikö niin? Näin perheenäiti oli asian ymmärtänyt. Sillä näinhän se lehdessäkin luki.

Oman puheen kuunteleminen on kiusallista, mutta perheenäiti päätti tehdä sen silti. Ihan vain varmistuakseen siitä, että hän muisti sanomansa oikein. Perheenäiti avasi radion.

Radiota kuunnellessaan perheenäiti tajusi, että haastattelu oli leikelty palasiksi, ja että osa paloista oli jätetty pois. Se kohta esimerkiksi, jossa perheenäiti puhui ihmisten hoivaamisesta, ja toki myös se, jossa hän mainitsee esityslistain ymmärrettävyyden.

Perheenäiti sulki radion. Ennen tynkähaastattelua radiossa äänessä oleva toimittaja muisti mainita kahdesti, että perheenäidillä ovat toiveidensa toteuttamiseksi "keinot hakusessa". Sitä hän ei tullut maininneeksi, että perheenäidille oli haastattelun alussa esitetty kysymys. Perheenäidiltä kysyttiin, mitä hän kaupungissa muuttaisi, jos hänellä olisi siihen yhtäkkiä valta. (Vallan merkiksi haastattelusarjaan kuuluivat valtikka ja kruunu, joihin perheenäiti ei halunnut kuvassa pukeutua, koska hänen mielestään sellainen pörhistely ei kuulu demokratiaan.) Radiossa ennen haastattelua puhunut toimittaja, jota perheenäiti ei koskaan ole tavannut, tituleerasi perheenäitiä "bloggaavaksi kotiäidiksi".

No jep. Sitähän minä kai olen. Ja lehden mukaan en kotiäitibloggailuissani puhu "veikeistä metsän eläimistä", joista en muuten haastattelussakaan maininnut sanaakaan - ne kun eivät jotenkin tuntuneet liittyvän asiaan. Haastattelussa puhuin kyllä suhteestani luontoon, kun siitä kerran kysyttiin, mutta sekään ei koskaan päätynyt radioon.

No jepu jep. Bloggaavan kotiäidin, joka ei ymmärrä puhetta eikä kovin nopeasti kolmen kappaleen mittaisia lauseita, on turha jupista jälkikäteen mitään siitä, mitä hän oikeastaan on sanonut, koska hän on nykyään poliitikko. Poliitikkojen sanomisten julkaiseminen tai julkaisematta jättäminen on toimittajien työtä. Hyvä niin. Joka antautuu haastateltavaksi, antautuu materiaaliksi toimittajan työlle. Tehkööt toimittajat työtään jatkossakin, parhaaksi katsomallaan tavalla. Niin kuuluu ollakin, ja minä kyllä arvostan kaikkia toimittajia, jotka jaksavat tehdä työtään siihen oikeasti paneutuen. Ja mitä tulee minua haastatelleisiin toimittajiin: he olivat kyllä paitsi asiallisia, myös mukavia.

Bloggaava, harmiton pikku kotiäiti puolestaan voi keskittyä omaan veikeään pikku bloggaamiseensa, ja näin hän myös aikoo tehdä. Onhan hän kuulemma nykyään kahden Helsingissä valtavan suuren äänimäärän keränneen miespoliitikon ohella " syksyn kuntavaalien internet-ilmiö".

Voiko ihminen olla koko ajan hymyilemättä? Ei se aina onnistu. Ei esimerkiksi nyt.

 

Kolmas tarina on vielä kertomatta. Ei siksi että se olisi turha, tai siksi että perheenäiti ei olisi ymmärtänyt kolmannessa kaupunginvaltuuston kokouksessaan siellä esiintyvää puhetta. Kolmas tarina on kertomatta siksi, että sitä kirjoittaessaan perheenäiti havahtui viime viikonloppuna siihen että auki olevasta televisiosta alkoi kuulua jotain todella kummallista.

Kolmas tarina jäi kesken. Perheenäiti parkkeerasi television eteen katsomaan eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan päätöksenteosta kertovaa dokumenttia, ja hänen silmänsä laajenivat. Onneksi Helsingin Sanomiin ehdittiin ottaa valokuva ennen tätä laajenemista. Lautasiksi laajentuneet silmät olisivat antaneet kaupunkilaisille entistäkin kummallisemman käsityksen siitä, millainen väki heitä valtuustossa oikein edustaa.

Mutta on sitä kuulkaa kaikenlaista edustajaa eduskunnassakin. Perheenäiti ei suosittele tämän valiokuntadokumentin katsomista kenellekään. Se oli nimittäin hänen mielestään erittäin hienosti tehty, ja lisäksi erittäin hyvä.

Ja tämä meidän demokratiamme - tämä on joiltain osin minusta kyllä nyt pikkuisen pelottava paikka.

Katsokaa hei vähän ketä äänestätte. Jatkossakin. Ja ennen äänestyspäätöstänne tulevissa eduskuntavaaleissa: katsokaapa vaikka se valiokuntadokumentti.

 

Kaupunginvaltuuston seuraavan kokouksen esityslista on tänään kannettu perheenäidin kotiin. Sitä vastaanottaessaan perheenäidillä oli taas, taas kerran, päällään aamutakki, vaikka hänellä oikeasti harvoin viikolla puolen päivän jälkeen on. Jostain syystä perheenäidillä on kuitenkin AINA päällä aamutakki, kun esityslista tuodaan. Sama parrakas, ystävällinen lähettisetä on jo kai tottunut siihen.

Ehkäpä bloggaava kotiäiti pukeutuu seuraavana esityslistankantoperjantaina lisäksi myös papiljotteihin? Sitä seuraavalla kerralla hänellä ehkä onkin myös meneillään olohuoneessa vinkeät tupperwarekutsut.

 

Ja lopuksi: vakavia.

Perheenäiti on esittänyt kuluneella viikolla itselleen kysymyksen:

uskotko, että jos esiinnyt kunnallispolitiikassa ensi alkuun hiukan huvittavasti, julkisesti pikkuasioissa mokaillen, ja sanot ääneen, ettei ns. normaaliälysi riitäkään kaiken kohtaamasi ymmärtämiseen, uskotko että sinut otetaan jatkossa vakavasti? Sitten kun on aika puhua vakavia?

Perheenäiti on miettinyt itselleen vastausta viikon.

Se on seuraava:

uskon ihmisten kykyyn ajatella ihan itse. Uskon myös mieluusti ihmisten kykyyn kuunnella. Niin halutessaan. Joka istuu politiikassa kuuntelematta, mitä joku toinen siellä puhuu, koska ennakkoasenne puhujaa kohtaan on jostain syystä vienyt kiinnostuksen, istuu väärässä paikassa.

Jos ihminen ei saa välillä olla hassu, eikä ihminen, hän on väärällä pallolla. Tämä on ihmisten planeetta, toistaiseksi ainoa juuri nimenomaan tähän käyttöön varattu.

 

Kyky nauraa itselleen on reilun elämän ensimmäisiä edellytyksiä. Joka nauraa itselleen vedet silmissä, nauraa ehkä vähän vähemmän muille. Ainakaan pilkallisesti. On hyvä välillä katsoa peiliin ja todeta, ettei siellä ole kaikki aina ihan kohdallaan. Peilistä näkyy paitsi oma itse, myös ehkä joskus joku muu. Joku toinen ihminen samassa tilanteessa samalla pallolla.  Joku toinen, tai monta joku toista, ja katso: tästä seuraa se ihmeellisyys, että muitakin voi joskus ymmärtää.

Ja sen minä tänä perjantaina esityslistapakettia availlessani sanon, että en minä kuitenkaan ihan kaikelle naura. En naura talouskriisille enkä sen mukanaan tuomalle priorisointitarpeelle, jonka toteutumisesta pelkään pahinta pahaa. Kyllä minä välillä pikkuisen myös itken.

Loppuun laitan kaksi riviä. Niiden välistä voitte lukea lisää bloggaavan kotiäidin sielunelämästä:

 

 

yksi viisaimmista lukemistani saduista on nimeltään "Keisarin uudet vaatteet",

ja politiikkaan astuttuani olen jostain syystä ajatellut sitä joka päivä.