Perheenäiti istuu hotellihuoneen sängyllä keskellä Hyvinkään Sveitsiä.

Seminaari ei ollut erityisen ennakoitava.

 

Kaupunginjohtajan ja neljän apulaiskaupunginjohtajan esityksen jälkeen oli kahvitauko. Kahvitauolla perheenäiti nauroi pöydässä, nauravassa seurassa. Sitten hän vilkaisi äänetöntä kännykkäänsä.

Siihen oli hyvin lyhyessä ajassa tullut neljä puhelua, ja kaksi hyvin lyhyttä, hyvin pelottavaa tekstiviestiä. Liian vähän sanoja.

Tunnin päästä perheenäiti ei enää ollut Sveitsissä. Tunnin päästä hän seisoikin Helsingin lastenklinikan kirurgisen osaston käytävällä ja katsoi ikkunan läpi pientä päällikköä, joka istui isänsä sylissä ja söi puuroa. Päällikön käsi oli paksussa paketissa ja hänestä lähti joku letku.

 

Perheenäiti ei vetänyt henkeä. Hän ei ehkä edes oikeastaan pysähtynyt, seisoi siinä vain hyvin pienen hetken, asteli rauhallisesti sisään huoneeseen ja sanoi päällikölle: moi rakas.

Päällikkö hymyili: ai säkin olet täällä.

 

Pian sen jälkeen kun perheenäiti lähti aamulla seminaariin, päällikkö heräsi ja päätti ottaa aamiaiseksi kahvia. Hän veti sitä päälleen tiskipöydältä, vastakeitettynä. Päällikön koko vasen käsi, olkapää ja osa selästä paloivat. Sen jälkeen päällikkö otti kylmän suihkun ja ajoi punaisella autolla lastenklinikalle päin kaikkia punaisia valoja.

 

Perheenäiti istui lastenklinikalla päällikön huoneessa eikä enää saanut itsestään esiin sitä reipasta, väsymätöntä leijonaemoa, joka siinä samassa rakennuksessa pari kolme vuotta sitten tuuditti sylissään kuolemaisillaan oleva lasta. Perheenäiti katsoi toista, uusinta, vähemmän kuolemaisillaan olevaa, iloista pientä höpsykkäänsä, joka oli juuri polttanut itsensä tosi pahasti eikä silti tajunnut käyttäytyä surkean potilaan tavoin, ja perheenäitiä väsytti. Aivan valtavasti. Ennen huoneeseen astumistaan perheenäiti ensin katsoi sinne ikkunan läpi, ja huomattuaan ikkunasta sen, mitä kenen tahansa oli aika vaikea olla huomaamatta – että pahasta palovammastaan huolimatta päällikkö oli selvästikin oma entinen itsensä, iloinen, toimelias ja lääkkeiden voimin ilmeisen kivuton – perheenäidin ote jotenkin herpaantui. Hän istui kyllä siinä, lapsi sylissään, kuunteli hoitajaa, kuunteli lääkäriä, kuunteli puolisoaan, silitti päällikön valkeaa, lääkegeelistä tahmeaa kahvintuoksuista tukkaa – mutta oli poissa.

Perheenäiti halusi olla poissa. Minä en ole kiinnostunut tästä nyt, perheenäiti ajatteli. Minulla ei ole tähän nyt aikaa. Kyllä, lapseni on palanut, mutta minä en jaksaisi ajatella sitä nyt. Onko minun pakko ajatella sitä nyt? Onko minun pakko olla täällä?

Päällikkö istui lastenklinikan pinnasängyssä tiputuksessa ylävartalo ja toinen käsi paksussa, tiukassa paketissa, joi pillimehua, katseli myyrävideota ja naureskeli.

Pillimehua ja myyrävideota. Päivät mamman kanssa ovat jo pitkään olleet tylsiä. Koskaan ennen ei ole ollut pillimehua eikä myyrävideota. Viimeinkin jotain tapahtui. Päällikkö vaikutti ilahtuneelta.

 

Perheenäiti kysyi hoitajalta: missä täällä on vessa. Pari kerrosta alaspäin, hoitaja vastasi. Perheenäiti laskeutui kellariin.

Siellä se oli. Perheenäiti tuli eri suunnasta, siksi hän ei sitä heti tajunnut, ei ennen kuin seisoi sen edessä.

Rintapumppuhuone.

Perheenäidistä tuli painava. Ovi oli raollaan. Perheenäiti kurkisti sisään: ei ketään.

Perheenäiti jäi seisomaan keskelle tyhjää rintapumppuhuonetta ja katseli.

 

Oli kuuma kesä. Tässä minä istuin. Oli kuuma. Koko kesänä ei satanut, aina paistoi vain. Tässä minä istuin, pumppasin lapselle maitoa, kirjoitin pullon kylkeen lapsen nimen: hän saisi tämän maidon heti kun parantuisi. Pumppasin monta kertaa päivässä. Kerran lääkäri tuli sisään, hänen katseessaan oli sääli. 

Minä pumppasin silti. Se oli tämä huone. Tässä minä istuin.

Mitä sille maidolle tapahtui? Joku kaatoi sen pois. Joku sai tiedon, otti pullon jääkaapista, kaatoi maidon pois. Maidosta oli tullut turha. Kuka kaatoi sen maidon pois?

 

Perheenäiti palasi päällikön luo. Sitten tehtiin sopimus.

Vain toinen vanhemmista saisi yöpyä. Hyvät äidit yöpyvät, isät menevät kotiin.

Tehtiin sopimus: isä yöpyy. Isä oli iloinen.

Lastenklinikka heikotti perheenäitiä. Ihan vähän vain ja paljon, perheenäiti ei pystynyt. Perheenäiti katsoi päällikköä ja tajusi: tuo pärjää ilman minua nyt. Tuo ei kärsi. Minä kärsin. Minun on päästävä täältä pois.

Perheenäiti palasi Hyvinkään Sveitsiin.

Vain huonot äidit istuvat iltaa nousuhumalaisen Helsingin kaupunginvaltuuston kera samaan aikaan kun oma lapsi nukkuu lepositeissä sairaalassa. Näin vain on, ja silti on näinkin:

näin oli hyvä. Rintapumppuhuone oli liikaa. Käytävä heikotti, perheenäiti oli siellä samaan aikaan aivan liian painava ja aivan liian kevyt, jotenkin aineeton. Ikään kuin hän ei olisikaan siellä.

 

Päällikkö on ihmeellinen lapsi. Hänellä oli hauska päivä. Ensin sattui ihan kauheasti, sitten se unohtui minuutissa. Kaikki muu oli kivaa.

Perheenäitiä sattui ihan kauheasti. Niin kauheasti, ettei hän voinut jäädä. Niin monta lasta, niin monta pipiä, miten niitä kaikkia voi jaksaa? Päällikkö nukahti isänsä viereen. Isä nukkuu patjalla sairaalan lattialla. Perheenäiti nukkuu hotellissa, toisella paikkakunnalla.

Ei perheenäiti nuku. Hän istuu hotellihuoneen sängyllä.

On yö.

Kaikenlaisia öitä. Kaikenlaisia öitä, ja päiviä.

 

Perheenäitiä väsyttää.