Kaikki perheenäidin viime päivinä aloittamat kirjoitukset ovat jääneet kesken.

Tulee aina muuta.

Perheenäiti istuu keittiössä ja ikävöi aikaa, jolloin hänellä oli aikaa tarkkailla perheen jänistä.

Silloin oli ihanan tylsää. Mitään ei tapahtunut, vain kotitalous. Nyt ei ole yhtä tylsää, ei yhtä ihanaa. Tylsyys on kauheaa, kuolemaakin kauheampaa. Nyt tapahtuu, ja yleensä koko maailma. Kerralla.

Ehkä juuri nimenomaan tästä johtuu se, että perheenäiti on äkkiä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, alkanut – ette arvaa tätä: nukkua öisin.

Paitsi nyt. Paitsi että nytkin väsyttäisi.

 

Olisi niin paljon kerrottavaa. Pitäisi kirjata ylös ajatusten kulku, jotta voisi joskus tajuta ajatusten kulun. Pitäisi niin paljon.

Päällikkökin asuu vielä kotona, mutta isohan se jo on. Se osaa jo laittaa sekä uunin että pesukoneen päälle itse ja laskeutua sohvalta pää edellä. Johan tässä ehtii äiti tehdä politiikkaa joutohetkinään.

Joutohetkinään?

Perheenäiti piipahti äsken olohuoneessa. Siellä valvoi yksi aikuinen. Lapsia ei näkynyt. Perheenäiti yritti muistella: missä järjestyksessä ne menivät nukkumaan, ja kuinka monelle minä sanoin hyvää yötä?

Hän ei muistanut.

 

Pitäisi muistaa. Pitäisi lukea ja kirjoittaa. Pitäisi muodostaa kantoja, ajatella ja puolustaa heikompia. Erityisesti pitäisi puolustaa heikompia silloin, kun heikompien puolustaminen ei enää ole muodissa. Kohta se ei enää ole. Heikompien puolustamisesta aletaan pikku hiljaa syyllistää. Heikompien puolustaja vie kaupungin perikatoon. Kaupungin verotulot vähenevät, kohta aletaan miettiä, onko heikompi oikeastaan heikko ollenkaan, ja pitäisikö sittenkin puolustaa vain sitä kaupunkia.

Mikä ikinä se onkin. Mikä ikinä kaupunki onkin, kohta sillä on entistä heikompi talous. Kuulemma.

Pitäisikö heikompia puolustaa? Pitäisi. Eivät he tuosta vain vahvistu, ilman apua. Niin tekee vain talous joskus, välillä vahvistuu, välillä heikkenee. Talous on ennalta-arvaamaton omituisuus, joka tulee jostain meren takaa ja tuo sieltä terveiset: nyt teilläkin on taantuma. Silloin kuuluu nyökätä ja ymmärtää. Erityisesti kuuluu ymmärtää merentakaisuuden yhteys omille kulmille.

Entä jos se onkin vähän vaikeaa?

 

Perheenäiti alkaa tajuta kunnallispolitiikan ytimen. Näin hänestä tänään tuntuu. Kunnallispolitiikan ydin on tämä:

valtuutettu joko ottaa kaupunkilaisen näkökulman, ja nimenomaan yksittäisen sellaisen, jonkun elävän ihmisen, tai sitten hän ei ota. Asia joko katsotaan kaupungin asukkaan elämän kautta, tai sitten sitä ei katsota. Niin.

Perheenäitiä kummastuttaa se, että muukin on mahdollista, muukin kun asioiden katsominen asukkaan silmin. Se nimittäin on, ja voi kuulkaa, sitä tapahtuu. Perheenäiti on seurannut tätä kaikkea sivusta vain pienen hetken, ja silti hän jo tietää: sitä tapahtuu paljon. Pelottavinta siinä kuitenkin on se, kuinka helppoa siihen olisi hypätä mukaan.

Ei se vaikeaa olisi. Paperia on niin paljon, ja kaikki asia, jota se paperi koskee, sitä on niin paljon, että lopulta on vaikea enää tajuta, mikä asia on pieni ja mikä iso. Ne kun saattavat olla paperilla aivan saman kokoisia.

Ei tässä montaa hetkeä ole ehditty keskustella, kun perheenäiti on jo kuullut, että jokin sellainen todellinen huoli, joka jollain kaupunkilaisella jonkin meidän tekemämme päätöksen seurauksena ehkä tulevaisuudessa on, onkin tilastollisesti hyvin pieni.

Ikään kuin sitä ei siis lainkaan olisi?

 

Vaalien alla perheenäiti kaipasi arvokeskustelua. Nykyään perheenäiti arvokeskustelee hiljaa itsekseen joka päivä. Hän etsii omaa tapaansa lähestyä kaupungin päätöksentekoa.

Tapoja on monta. Joka puolelta ei voi katsoa samaan aikaan. Näkökulma pitäisi valita.

Sekin.

 

Tämän hyväksyttyään perheenäitiä vähän helpottaa. Valinta on tehty. Kai se oli jo valmiiksi.

Valinta ei oikeasti ollut kovin vaikea. Eikä pitäisi olla vastakaan. Ei pitäisi.

 

Tämä pitäisi muistaa.