Kolmaskin on vielä kertomatta, mutta otetaan tähän väliin se neljäs, ettei jäisi kertomatta sekin.

 

Tänään, raitiovaunussa, matkalla kaupunginvaltuuston kokoukseen, perheenäitiä väsytti. Hän istui kannettava tietokone sylissään tukka vielä suihkun jäljiltä märkänä ja luki läpi viime hetkellä kirjoittamaansa talousarvioaloitetta.

Mikä on talousarvioaloite? Perheenäiti ei tiedä. Valtuutetun käsikirja ehkä tietäisi, mutta valtuutetun käsikirja on hävinnyt, se on kotona jonkun kasan alla, kukaan vaan ei tunnu tietävän että minkä. Talousarvioaloitteella kai pyydetään kaupungilta rahaa jonkin homman panemiseksi kuntoon. Tänään oli valtuuston viimeinen kokous, jossa sellaisen sai vuoden 2010 talousarviota varten jättää, joten perheenäitipä otti ja jätti ja se kuului näin:

 

TALOUSARVIOALOITE MATALAN KYNNYKSEN MIELENTERVEYSPUHELIMEN SAAMISEKSI HELSINKIIN

 

Helsingissä elämäänsä syystä tai toisesta väsyvän on edelleen vaikea saada keskustelu- tai muuta apua. Masentunut saa hoitoa usein vasta silloin, kun masennus on jo melko vaikeaa – jos silloinkaan. Vakavasti masentunut puolestaan ei sitä enää jaksa edes etsiä.

Mielenterveys ei ole minkään marginaaliryhmän asia, se koskee meitä kaikkia. Kuka tahansa voi liikojen vaatimusten tai yllättävien elämänmuutosten edessä väsyä, masentua tai palaa loppuun. Monessa tapauksessa vaikeampi masennus olisi vältettävissä sillä, että ihmisillä olisi mahdollisuus keskusteluapuun ja neuvontaan kaupungin tukipalveluista riittävän varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin ongelmat ovat kasautuneet.

Ahdistuneen ihmisen voi olla vaikea kääntyä oman terveyskeskuksensa puoleen. Siellä puhelimeen vastaa (jos vastaa) ajanvarauksessa työskentelevä ihminen, ja aika varataan samalle lääkärille, joka hoitaa esim. perheen lapsia. Kynnys kertoa näille ihmisille omista ongelmistaan on leimautumisen pelossa korkea. Hankalan elämäntilanteen tilapäisesti väsyttämä ihminen ei myöskään miellä itseään psykiatristen palvelujen tarvitsijaksi: moni pelkästään keskusteluapua tarvitseva tavallinen ihminen pelkää mielenterveyspotilaan leimaa.

Etenkin talouden taantuessa ja työttömyyden kasvaessa on ensiarvoisen tärkeää, että kaupungin asukkailla on selkeästi tiedossaan se taho, josta apua voi yrittää saada. Nyt näin ei ole. Puhelinluettelosta ei selkeästi löydä sitä numeroa, jossa vastattaisiin väsyneen ihmisen avuntarpeeseen. Masennukselle on tyypillistä suuri väsymys. Väsynyt ei jaksa surffata netissä eikä soittaa montaa puhelua. Hän jaksaa soittaa vain yhden.

Helsinkiin tarvitaan selkeä mielenterveyttä tukeva neuvontapuhelin, johon voi soittaa ilman leimautumisen pelkoa, ja josta on tiedotettu kaupunkilaisille hyvin. Puhelimeen vastaavalla ihmisellä tulee olla koulutusta ihmisten ongelmien kuuntelemiseen sekä riittävästi tietoa kaupungin erilaisista tukipalveluista, jotta hän voi auttaa ihmisiä hakeutumaan oikeiden palveluiden pariin.

Me valtuutetut esitämmekin, että kaupungin talousarviossa vuodelle 2010 varattaisiin määräraha matalan kynnyksen mielenterveyspuhelimen perustamiseen ja siitä tiedottamiseen kaupunkilaisille.

Helsingissä 25.2.2009

 

Julia Virkkunen

 

Valtuuston kokouksessa perheenäiti tajusi, että täällähän käydään tänään myös talousarvioehdotuksen lähetekeskustelu, ja että voisihan sitä vaikka itsekin avata suunsa.

Perheenäiti painoi puheenvuoronappia varatakseen itselleen puheenvuoron sitä puhetta varten, jonka sisällöstä hänellä itsellään ei vielä ollut minkään väristä hajua, ja avasi tietokoneensa. Hän istui valtuustosalissa omassa pulpetissaan, kuunteli muita puhujia ja rykäisi samalla kasaan oman puheensa. Sen olisi toki voinut myös valmistella hyvissä ajoin etukäteen, mutta kamoon, oli sitä nenän pyyhkimistä ja vatien kiikuttamista, lasinsiruja ja päähän sattumista, ei sitä ihminen kaikkea ehdi. Pääasia että edes viime tingassa kumminkin.

Valtuuston kahvilassa printterille jonottivat muutkin. Kotitehtävien tekemisessä oleellista ei ehkä niinkään ole se, koska ne tehdään, vaan se, että ne ylipäätään tehdään.

Omalla vuorollaan perheenäiti sitten käveli valtuustosalin eteen puhujapönttöön ja sanoi siellä näin:

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

haluaisin kiinnittää huomiota siihen, mitä vaikutuksia paitsi itse lamalla, myös pelkästään siitä puhumisella on ihmisten jaksamiseen.

Vaikutus on tämä: ihmiset väsyvät. Toimeentulohuolet, työttömyys tai jo pelkästään huoli oman työpaikan menettämisestä tai epävarmasta tulevaisuudesta väsyttävät. Se keskustelu, jota me täällä tänään käymme, ei varmasti ainakaan paljonkaan auta asiaa. Täällä on tänään käynyt enemmän kuin selväksi se, että tulevaisuudesta täytyy nyt olla huolissaan.

Kaupunginjohtaja Pajunen viittasi puheenvuorossaan siihen, että meidän täytyy nyt varautua päätöksissämme ”poikkeukselliseen pidättyväisyyteen”. Ymmärrän hyvin huolen kaupungin tulojen vähenemisestä, enkä halua sitä väheksyä. Kyseessä on kuitenkin jatkossakin ihmisten kaupunki, ja apua tarvitsevista ihmisistä on pidettävä huolta edelleen, ellei peräti nykyistä paremmin.

Mikäli kaupungissa ei nyt laman alla tai sen syleilyssä käytännössä riitä rahaa kaupungin asukkaiden arjessa jaksamisen tukemiseen ja ongelmien ratkaisemiseen nimenomaan ongelmien varhaisessa vaiheessa, kun ongelmat eivät vielä ole kasautuneet, kaupungissa muhii jokusen vuoden kuluttua varsin hintava pommi. 

Pidän erittäin tärkeänä sitä, että Helsingissä otetaan vakavasti laman takia todennäköisesti kasvava ihmisten mielenterveyden tukemisen tarve, ja että säästöpaineista huolimatta siihen myös vastataan. Nyt kyydistä putoavat, liikojen vaatimuksien tai huolien alla väsyvät tai masentuvat ihmiset ovat masennuksen tai päihteisiin turvautumisen takia tulevaisuuden työkyvyttömiä, jos ihmisten jaksamisen tukemista ei oteta riittävän vakavasti riittävän ajoissa. Ihmisten oman henkilökohtaisen murheen lisäksi tämä tulee erittäin kalliiksi meille kaikille. Myös väsyneiden vanhempien lapset joutuvat tiukoille, ja vaikealla arjella voi näin olla todella kauaskantoiset vaikutukset – myös kaupungin talouteen.

Sähköisten palveluiden kehittäminen kaupungissa on yksi tapa säästää, ja monilla aloilla varmasti enemmän kuin hyvä asia. Kaikkia kaupungin asukkaiden palvelemista ei kuitenkaan voi korvata koneilla. Toivon vilpittömästi, että kaikkea ihmisten hoivaa ja tukemista ei hissukseen hivuteta nettiin. Ihmisen tarve asioida toisen, elävän ihmisen kanssa etenkin silloin, kun kyse on arjen ongelmista tai ahdistuksesta, on ja pysyy. Se tarve ei laman myötä häviä mihinkään, vaan todennäköisemmin vain kasvaa.

Toivon että vuoden 2010 talousarviota tehtäessä ei säästöpaineen alla sorruta sivuuttamaan kaupungin asukkaiden henkisen tuen tarvetta. Siihen tarvittava raha on verrattain pieni sen todennäköiseen vaikuttavuuteen nähden. Varhainen, helposti saatavissa oleva mielenterveyden tuki on paljon halvempaa kuin vakavan masennuksen, päihdeongelmien ja niiden seurausten hoitaminen. Teen itse tänään talousarvioaloitteen matalan kynnyksen mielenterveyspuhelimen saamiseksi Helsinkiin, ja tällä puhelimella on sitten joskus toivottavasti jokin vähemmän pelottava nimi. Kaupunkiin tarvitaan yksi, selkeä, hyvin mainostettu neuvontanumero, johon voi soittaa, kun voimat ovat loppuneet tai uhkaavat loppua. Tähän numeroon olisi voitava soittaa ilman turhaa pelkoa automaattisesta mielenterveyspotilaaksi leimautumisesta, ja siitä olisi saatava suoraa apua tukipalveluiden saamiseen. Väsynyt ei jaksa soitella päivätolkulla ympäri kaupunkia apua hakiessaan. Hän jaksaa ehkä soittaa vain kerran.

Olen hyvin iloinen kaikista niistä puheenvuoroista, jotka täällä on tänään käytetty lasten ja nuorten palveluiden puolesta, ja iloitsen myös siitä että niin moni haluaisi ottaa viime laman virheistä opiksi. Toivottavasti tämä näkyy myös rahan jakamisessa. Seuraavan nousukauden tullen nousukausi ei paljoa lohduta, jos kaupunki on laman jäljiltä täynnä loppuun palaneita, pysyvästi väsyneitä ihmisiä ja heidän lapsiaan, joiden hoitaminen on siirtynyt kaupungin vastuulle.

 

Puhujapöntössä on liikennevalot. Ne näyttävät vihreää valoa niin kauan kuin puheaikaa on vielä jäljellä reippaasti, keltaista silloin kun aika on loppumassa, ja punaista sitten kun se on loppunut. Rivivaltuutetun puheaika pöntössä on kuusi minuuttia. Perheenäiti unohti katsoa, montako minuuttia hän käytti, mutta vihreä valo, ei se tainnut vaihtua.

Kello kuudelta alkanut kokous kesti kello yhteentoista. Kokouksen päättyessä perheenäiti mietti, mihin hänen väsymyksensä oikein oli kadonnut, menikö se ehkä sinne minne ajantajukin, hukkaan. Perheenäiti oli istunut kokouksessa viisi tuntia, ja se tuntui ehkä vain noin puolelta tunnilta.

 

Tulipahan tehtyä, jotain ehkä, perheenäiti ajatteli kadulla, eikä mennyt suoraan kotiin. Tulipahan taas tehtyä sanoja.

Nähtäväksi jää, jäivätkö ne vain sanoiksi. Sanoiksi koneiston rattaissa.